Lehdet jotka eivät muuta elämää # 2

Saadaksesi mitään tolkkua tähän, suosittelen lukemaan edellisen osan.
-

3. HULLU HULLU MAAILMA
Tämä lehti ei kauaa Suomessa ilmestynyt ja kun on yhdenkin numeron lukenut läpi, niin sitä ei ihmettele laisinkaan miksi Hullu Hullu Maailma katosi parrasvaloista. Olisikohan sitä julkaistu edes kahta vuottakaan. No, ei ainakaan sitä kauempaa.

Hullu Hullu Maailma oli ja on aika vastenmielinen tapaus.

Tälläisiä lehtiä ajattelee pääosin amerikkalaisten tai brittien suosimiksi ja Suomen kaltaisissa paikoissa ei uskoisi jollekin Hullu Hullu Maailmalle olevan tilaa. Eikä ilmeisesti ollut.
Kyseinen lehtihän sisältää niitä juttuja jollaisia Iltalehti laittaa aina yhden sivunsa reunaan ja aiheet ovat aina jotain jotka saavat Nelosen 4D-ohjelmiston vaikuttamaan vain vähän paskalta eikä täysin. Eli salaliittoteorioita avaruusolentojen aikeista vallata maapallon huumausainemarkkinat, henkivartijoiksi kasvatettuja kaksi metriä korkeita kaneja, vampyyreja jotka vaativat omia veripankkeja, maailman suurin vauva (Rodrigo,) ja muita yhtä järkeviä uutisointeja jotka esitetään tosijuttuina.

Oma suosikkini on juttu miehestä jonka jalat olivat amputoitu polvista alaspäin, mutta silti hän pystyi kävelemään normaalisti. Tavallaan levitoiden, kuten jalat olisivat olleet vain näkymättömät polvista alaspäin. Asiaa ei haitannut laisinkaan se, että kuvat olivat retusoitu niin huonosti että jalkojen ääriviivat näkyivät hyvin selkeästi.
Eikä saa unohtaa nerokasta uutista elokuvaohjaajasta joka oli kyllästynyt Hollywoodin valheelliseen kuvaan avaruusolioista ja päätti tehdä elokuvan oikeista avaruusolioista, koska luonnollisesti tällä ohjaajalla oli kontakteja oikeisiin avaruusolioihin. Mukaan oli tietenkin laitettu kuva kyseisen ohjaajan elokuvasta. Sattumoisin kuva vain oli harvinaisesta kaikille tuntemattomasta Alien-elokuvasta. Joten muistakaa lapset ja lapsenmieliset, että avaruusolennot eivät ole isosilmäisiä harmaita pallopäitä, vaan H. R. Gigerin ystäviä.

Joka ainoa juttu lehdessä oli vähintään yhä järkevä kuin nuo jo mainitsemani, joten kokonaisen lehden lukeminen kerralla oli hyvin puuduttavaa. Parempi olikin että lehti jäi niin lyhytikäiseksi, koska kyllä nämä pähkähullut jutut ovat parhaimmillaan jonkun Iltalehdet sivuhuomautuksina kuin yli 60 sivuisena lehtenä.

Hullu Hullu Maailma oli kuin näkisi ystävänsä liukastumassa koiranpaskaan. Sille haluaa nauraa, mutta sanoo ”voi rähmä!”
Koska Hullu Hullu Maailma jäi niin lyhytikäiseksi, jäi se mielestäni vinksahtaneen hauskaksi kuriositeetiksi Suomalaisen lehtimaailman joukkoon. Ja ainakin Hullu Hullu Maailman paskajutut olivat huvittavampia kuin itsensä liian vakavasti ottavien glamourtanssijoiden vastaavat.

4. THE CROW
Tässäpä sarjakuva joka on luotu jokaiselle angstiselle kakaralle.

Okei, James O'Barr kirjoitti ja piirsi The Crown alunperin purkaakseen tunteitaan joita koki menetettyään tyttöystävänsä/morsiamensa, joten angsti ja itsesääli ovat selviö Crown tarinassa.
Unohdetaan kuitenkin Crown syntyhistoria ja ajatellaan sarjakuvaa siten millaisena se näyttäytyy ilman tietoa sarjakuvan ulkopuolisista asioista. Ja pelkkänä sarjakuva The Crow on aivan uskomatonta itsesääliä.
Itsesääli kuitenkin sopii Crow-tarinaan hyvin, joten se ei mitenkään pilaa sitä.

Tarinahan kertoo jonkinlaisesta rokkarista, Eric Dravenista joka joutuu tapetuksi tyttöystävänsä kanssa. Eric palaa kuolleista kostamaan itsensä ja tyttöystävänsä kuoleman ja palaa hautaan. Niin yksinkertaista.
Siellä välissä Eric purkaa suruaan vetämällä kamaa, viiltelemällä itseään ja itkemällä. Elokuvaversiohan unohtaa täysin nuo kaksi ensimmäistä tapaa purkaa itseään.
Kun vielä sarjakuvaan on upotettu The Curen ja Joy Divisionin sanoituksia, Robert Smith-meikkausta ja goottiromantiikkaa useammankin Edgan Allan Poen edestä, niin jokainen mustahuuli on onnessaan.

Sarjakuvaa on tehty useamman vuoden ajan ja se näkyy kuvituksessa. Piirros on alussa hyvinkin hapuilevaa, oikeastaan välillä jopa nolostuttavan kömpelöä. Rasterin käyttö on ihan kädestä ja sävytys on hakusessa. Vähitellen tarinan edetessä O'Barr on ruvennut löytämään paremmin omaa tyyliään ja loppupuolella piirros on hyvinkin nautittavan näköistä katseltavaa. Tosin anatomian tuntemus ei ollut parantunut ajan myötä, tai ainakaan tämän The Crow-tarinan aikana.
Ultimaattisessa synkkyydessään The Crow kuitenkin on aivan erinomaisen hienosti toteutettu. Joten se missä tarina hukkaa yksityiskohtia, korvaa se sen kokonaisuutensa hallitulla rakenteellaan.

Luin The Crown alunperin kakarana siten että olin menossa isovanhemmille kylään, mutta satuin paikalle heidän saunavuoronsa aikana. Joten huomattuani tämän asian päätin jäädä odottelemaan hetkiseksi viereiseen puistoon ja siinä ajantapoksi voisin lukea vaikka tuota coolin kannen omaavaa Crow-sarjakuvaa josta en tiennyt oikeastaan hevonkukkuakaan. Uppouduin sarjakuvaan niin että luin sen heti alusta loppuun ja unohdin täysin aikeeni mennä isovanhemmilleni. Lähdin sarjakuvan luettuani samantien kotiini ja kotimatkallakin luin sarjakuvan heti uudestaan. Koska elin tuolloin juuri pahinta maihari/pinssi/mustatukka-kauttani, niin tunsin samaistuvani The Crown tarinaan kuin se olisi juuri minua varten tehty. Vaikka vittuako minä mistään mitään silloin tiesin, mutta siltikin The Crow puhutteli minua.
Jokainen joskus itsesäälissä ryvettynyt löytää The Crowsta jotain johon samaistua ja täten se on pakollista luettavaa kaikille, sillä kukapa meistä olisi koko ikäänsä itsevarma paskiainen.

Niin ja oma kappaleeni The Crowsta viettää muoveissa lähes koko aikansa, nytkin se poistui suojastaan vain kannen skannausta varten. Jos haluan lukea The Crown uudestaan, niin mielummin lainaan sen kirjastosta sitä varten kuin kulutan omaa kappalettani.

5. JUDGE DREDD
Mega City 1. Sellaiset 100 000 000 asukasta ja jokainen potentiaalinen rikollinen.
Heitä karkkipaperi maahan ja tuomio on vaikkapa viisi vuotta eristyskuutiossa. Vastusta pidätystä sanomalla vaikkapa ”tää ei oo reilua” ja tuomioon tulee viisi vuotta lisää.
Jokainen asukas on rikollinen vain odottamassa tuomiotaan ja jokainen tekee jonkin rikoksen jossain vaiheessa elämäänsä.
Poliisit ovat myös tuomareita ja tuomiosta ei kannata valittaa, tai tuomio voi kasvaa.
Tälläistä fasismiparodiaa on Judge Dredd ja hitto vie, kyseessä on hauska sarjakuva.

Itse Judge Dredd-hahmo on kloonattu cocktail kaikkien aikojen parhaimmista tuomareista ja hän on luonnollisesti hän jota nimisarjakuva enimmäkseen seuraa. Dredd on kivikova tuomari joka ei kuuntele selityksiä ja ei ole koskaan väärässä. Dredd murjoo kaikki rikollisina pitämänsä muusiksi ja passittaa vuosikymmeniksi ihmisiä vankilaan absurdeista syistä, ja välillä aiheestakin. Mutta missä Dredd on, siellä myös rikollisuus vähenee huomattavasti. Rikollisuuden lisäksi väestön määrä myös sattuu vähenemään Dreddin ansiosta.

Judge Dredd on aivan nerokas parodia ei vain itsensä liian vakavasti ottavista supersankarisarjakuvista, mutta etenkin demokratiasta ja fasismista. Dredd edustaa kasvotonta hallitusta ja byrokratiaa jota vastaan on turha kamppailla, koska johtajathan tietävät aina ja iänkaikkisesti paremmin kuin sinä. Silloinkin kun Dredd on väärässä, on hän oikeassa, mutta Dredd ei ole koskaan väärässä. Kaikki päätökset joita tehdään puolestasi ovat sinulle vain hyvästä ja jos et usko, niin mene vankilaan. Hyvin painotettu seikka siitä kasvottomasta hallituksesta tulee siinä, että Dreddin kasvot ovat aina piilossa Masin tapaan.

Judge Dreddia voi lukea pelkkänä toimintasarjakuvana, mutta takaan että silloin menettää sen suurimman annin. Tämä sarjakuva iskee koko ajan vyön alle ja lyö aina niin yli, että sitä toivoo olevansa lentävä kääpiö.

”Tulimme pyytämään oikeutta Päätuomari. Kuten jokaisen kansalaisen oikeus on. Meidät on tuomittu kymmeneksi vuodeksi vankilaan roskaamisesta. Se on liian pitkä aika, Teidän tuomaruutenne. Pyydämme Teitä lyhentämään tuomiotamme.”

”Hyvä on, suostun pyyntöönne. Tuomitsen teidät kuolemaan.”

6. ÄLLI JA TÄLLI
Tämä sarjakuva naurattaa minua edelleenkin ja oikeastaan ihmetten kovasti että miksi se on ajan myötä jäänyt unholaan. Älli Ja Tälli sisältää huumoria jonka uskoisi vetovan jokaiseen Mr. Beanista Monty Pythoniin. Sarjakuvan sivut ovat niin täyteen ahdettu vitsejä ettei niitä kaikkia taatusti edes huomaa ensikatselulla joko määränsä takia, tai koska silmät ovat sumeina naurun kyyneleistä. Joten Älli Ja Tälli kestää useamman lukukerran.

Joskus 80-luvulla näitä albumeja julkaistiin ahkerasti (70-luvulla niitä tuli pari nimellä Nopsa Ja Näpsä,) mutta sitten yht'äkkiä ne vain tyrehtyivät. Ne olivat kuitenkin niin suosittuja aikoinaan että albumien lisäksi tilaa oli pokkareille ja jopa Francisco Ibanezin heikompi sarjakuva, Timo Tiikeri tuotiin Suomeen muutaman albumin ajaksi.
Vuonna 1999 niitä ruvettiin taas julkaisemaan ja olisikohan niitä tullut joku lähemmäs 10 kappaletta sittemmin. Ostin niistä uudemmista pari ensimmäistä, mutta vaikka Ibanezin piirros ja huumori oli tuttua, niin se saatana joka ne suomensi ansaitsisi kyllä potkun nivusiinsa. Yllättäen hyvin suomennetut Ällit Ja Tällit ovat degeneroituneet jonkinlaiseksi Eino Leinon sikiöasterunoiluksi. Uudet Ällit Ja Tällit ovat pikkulapsille suunnattuja kiitos huonon suomennoksen.
Mutta ne vanhat, Luoja ne ovat hyviä. Ja muistan niiden uponneen niin lapsiin kuin aikuisiin, kun oletettavasti nämä uudemmat kelpavat vain lapsille jos heillekään.

Älli ja Tälli ovat kaksi suurinta idioottia maan päällä ja luonnollisestikin he ovat salaisia agentteja joiden vastuulla on aivan liian usein maan turvallisuus. He itse uskovat olevansa älykkyyden huipentumia ja ammattilaisuuden kulminaatiopisteitä. Jos jokin asia hoituu toivottavaan lopputulokseensa, ei se ole heidän ansiotaan vaan haluttu tulos saavutetaan heistä huolimatta.

Tarinat ovat pohjimmiltaan usein itseään toistavia: Agentit saavat tehtävän suoritettavakseen, ryssivät kaiken kaiken aikaan ja loukkaavat toisiaan kaikin mahdollisin fyysisin keinoin. Mutta tarinoiden tempo on niin nopea ja detaljien määrä on niin suuri, että usein itseään toistava tarina jää toissijaiseksi.
Muistan lukeneeni Steven Spielbergin sanoneen että tehdessään Indiana Joneseja, hän oli päättänyt ettei elokuvassa saa olla yli kolmea minuuttia ilman jonkinlaista toimintaa ja se johti niiden elokuvien nopeuteen. Samanlainen tunne tulee Ällistä ja Tällistä. Niissä ei taida olla yhdessäkään tarinassa kolmea ruutua paikallaan pysymistä, vaan aina on kuvassa jonkinlaista toimintaa. Oli se sitten päällä olevaan haarniskaan kiinnittyvä magneettigranaatti, tai naaman osuminen liikennemerkkiin.

Simpsonit, Family Guy, Futurama, South Park... Älli Ja Tälli

-
Lisää on odotettavissa.
-
Tätä taustoittivat:
Haunted ost. (music by Debbie Wiseman)
The Simpsons Movie ost. (music by Hans Zimmer)

Lehdet jotka eivät muuta elämää

Suosikkielokuvat.
Suosikkilevyt.
Suosikkikirjat.

Suosikkikirjat?

Kun tutustutaan uuteen ihmiseen, niin horoskooppimerkin lisäksi nuo ovat asioita joita kysellään paremman keskustelunaiheen puuttuessa. Mitä? Politiikka ja säätiedotko muka parempia puheenaiheita kuin lempijääkiekkojoukkue.
Kun yleensä täyttää jotain tämänkin blogin kaltaisia infotietoja itsestään, niin aiemmin mainitun kaltaisia suosikkeja kysellään. Eihän niissä mitään vikaa ole. Miksi sitä haluaisi salata lempikirjansa, paitsi jos ei kehtaa kertoa mikä on lempikirja ja sen sijaan lannoittaa puheensa paskalla. Juuri tuo suosikkikirjat rupesi minua nyt vaivaamaan lievästi.

Suosikkikirjat?

Olen varma siitä, että valtaosa ihmisistä lukee lehtiä kirjoja enemmän elämänsä aikana. Olen varma siitä että monen ihmisen lempikirja ei olekaan Pikku Prinssi, Taru Sormusten Herrasta, tai Alkemisti. Olen varma siitä, että on ihmisiä jotka eivät ole lukeneet kirjan kirjaa elämänsä aikana ja he ovat jo lukutaitoisia ihmisiä. Olen varma siitä että jotkut arvottavat Hulkin Maya Angeloua korkeammalle. Olen varma siitä että istuessasi ulostamassa tilannetta helpottaa Masi, eikä Suurimmat Suomalaiset Rakkausrunot.
En siltikään muista ikinä missään uteluissa nähneeni kysymystä ”suosikkilehtesi?” Ellei kyse olisi jostain lehtiyhtymän järjestämästä gallupista. Olen kyllä kuullut usein kysymyksen jossa udellaan suosikki tv-ohjelmaa ja lehdet ovat kirjoille oikeastaan sama kuin tv elokuville. Ei vai? No, ilmeisesti ole sitten väärässä.

On lehtiä joita moni ei edes kehtaa lukevansa, kuten 7 Päivää tai muut kaltaisensa. Mutta miksi 7 päivää ei voisi olla jollekin se elämän muuttanut lehti, jonkin Doris Lessingin kirjan sijaan.
Televisiosta tulee jopa ohjelmia joissa yleensä kirjailijoilta, tai Jari Tervolta kysellään kirjasta joka järisytti maailmaa. Kolmannen asteen julkkiksilta kysellään kirjoista joista ei luopuisi edes Castron edessä. Joku Arno Kotro on kertomassa kymmenestä kirjasta jotka muistaa lapsuudestaan, tai muistaa ylipäätään.

”Viime kesänä kirjojen ystävä sai nauttia Ylen kulttuuritoimituksen tv-sarjasta 10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa. Tänä kesänä TV1 tarjoaa lukevalle yleisölle sarjan 10 kirjaa lapsuudesta.”
-Sini Kaipainen / Apu 2008.
No mutta sehän on kiva.
...Mutta missä ohjelmassa puhutaan lehdistä jotka muuttivat maailmaa? Miksi Kari Väänänen puhuu Tarzan-kirjoista, miksi ei Tarzan-sarjakuvista.

Ihmiset lukevat kuitenkin niin helvetinmoisia määriä lehtiä, olivat ne sitten päivälehtiä, aikakausilehtiä, sarjakuvalehtiä, tms. Niin miksi ikinä ei ole Ylen kulttuuritoimitus tehnyt ohjelmaa sellaisista. Miksi lehdet, mitä ovatkaan olisivat kirjoja alempiarvoisempia. Sillä tavalla kuitenkin käyttäydytään, kuin se jokin lehti typerän näköisistä karhuista, tai se lehti jossa ylimeikattu tekoblondi vinkuu ja vonkuu, olisi jotenkin huonompi kuin se saatanan tylsä kirja joukosta kakaroita tunkeutumassa kaappiin. On jo aika myöntää että Seura ja Anna ovat sinullekin ainakin ajoittain tärkeämpiä kuin Tuntematon Sotilas. Kirjojen fasistinen valta-asema on murrettavissa.
Joten ajattelin raapustella jotakin shittiä joistakin lehdistä. Tämä ei ole mikään lista lehdistä joita jokaisen tulisi lukea, vaan kunhan nyt esittelen joitakin lehtiä joita olen fanittanut ennen ja jälkeen, ja joista nyt satun keksimään jotakin kirjoitettavaa. Koska en ole vielä yhtä lehteä lukuunottamatta edes sen enempää asiaa miettinyt, niin nyt totean että mukana saattaa olla albumimallisia sarjakuvia ja ne hyväksytään siinä missä muutkin. Tärkeintä on nyt vältellä ns. oikeita kirjoja ja kirjoittaa kaikenlaisesta muusta suolesta. Mutta minä olen 30 vuotias kakara, joka on ollut osan elämäänsä sarjakuvafriikki ja nyt vain yleisfriikki, ja minulle sarjakuvat ovat ihan yhtä tärkeitä ja yhdentekeviä kuin mikä tahansa muu lukemisto. Päätin myös juuri nyt että laitan valinnoille jonkin lukumääräisen rajoituksen ja se olkoon 10 kappaletta. Tässä ensimmäisessä osassa otan kaksi niistä esille, koska edeltävä horina väsyttää jo ihan tarpeeksi paljon.
-
1. FANGORIA
Koulussa kolmannella luokalla piti valita kahdesta ulkomaisesta kielestä yksi pakolliseksi opiskelun osaksi. ruotsi ja Englanti olivat luonnollisesti ne vaihtoehdot. Valitsin Englannin, vaikka eihän sillä ikävä kyllä tietenkään välttänyt ruotsin opiskelua, mutta pääpainotus tuli Englantiin. Yksi syy miksi valitsin Englannin oli Fangoria-lehti, sillä tahdoin ymmärtää mistä siinä kirjoitettiin enkä vain katsella kuvia.

Fangoria on pääosin kauhuelokuviin keskittynyt julkaisu, jossa osittain puhutaan myös kirjallisuudesta ja muusta roskasta. Painotus on kuitenkin kauhugenressä ja se kiinnosti maitohampaista muksua silloin muinoin ja vieläkin kovasti. Joten ihan aluksi ostin kyseistä lehteä vain kaikkien Elm Street- ja Halloween-kuvien vuoksi. Kun pienelle muksulle ei kauhua ihan helpolla elokuvien muodossa vuokrattu, niin lehtien suhteen kenelläkään ei tuntunut olevan ongelmia myydä sitä samaiselle muksulle. Huvittavaa onkin se että ostin Fangorian usein videovuokraamo Kotikatsomosta jossa minulle ei vuokrattu samaisia elokuvia, joista lehdessä oli hyvinkin näyttäviä kuvia ja julisteita tarjolla. Jotkin Fangorian numerot olivat vieläpä niin pelottavan oloisia, että uskaltanut edes lukea niitä yöaikaan ja erään tietyn Freddy-numeron kohdalla vieläpä toimin niin, että ostettuani kyseisen lehden lainasin sen samantien ystävälleni Mikalle, vain koska en uskaltanut pitää sitä kotona. En tietenkään kertonut Mikalle etten uskaltanut pitää lehteä kotona, vaan oletettavasti väitin jo lukeneeni sen. Tietenkin sekin ylipelottava Freddy-numero minulla on vieläkin tallella, mutta olen sittemmin uskaltautunut jopa lukemaan sen.

Fangorialla oli sisarlehtensä kuten Gorezone ja Starlog. Gorezone oli pitkälti sama kuin Fangoria, eli kauhuelokuviin keskittynyt lehti, mutta Fangoriaa enemmän goreen painottunut. Gorezone sitten aikoinaan hävisikin maailmasta, kun sille ei ollut oikein tarvetta Fangorian rinnalla. Etenkin kun molempia lehtiä teki pitkälti sama porukka. Starlog puolestaan oli enemmän sci-fiin keskittynyt, mutta sitä myytiin kitsaammin Suomessa kuin Fangoriaa, jota jossain vaiheessa löytyi monestakin eri lehtipisteestä. Koska aikana ennen internetin varsinaista modernia olemassaoloa, se ei riittänyt että jotain lehteä sai vain jostain Kukunorista, ninpä en sitä jaksanut seurata. Starlogia myytiin kyllä aikoinaan Kotikatsomossakin, mutta kovin kauaa he eivät sitä valikoimissaan pitäneet ja toiseen kaupunkiin meno jonkun lehden takia vähän väliä ei kiinnostanut. Fangorian Kotikatsomo piti valikoimissaan kuolemaansa saakka, joten sen saaminen siihen asti oli helppoa. Sen jälkeenkin lehteä sai vielä hetken aikaa jostain Sokokselta, mutta sitten yllättäen Fangoria lähestulkoon katosi Suomesta. Lehden teko ei Yhdysvalloissa loppunut, mutta ilmeisesti sen myynti ei maahantuojien silmissä ollut enää kannattavaa Suomessa ja lehden saaminen jäi erikoiskauppojen kontolle, eli kiitos avusta Kukunor. Joten jostain 90-luvun puolesta välistä eteenpäin Fangorian numeroita sai etsiskellä harppuunan ja taskulampun kanssa sinisen meren syvyyksistä ja nyttemmin etsiskelyyn kyllästyneenä olenkin kyseisen lehtijulkaisun tilannut kotiini.

Fangoria on pysynyt suhteellisen samanlaisena koko ajan, kauhukulttuuri vain on muuttunut sen ympärillä. Kaikki nykyiset remakeoksetukset ja digitaalitehosteet ovat tietenkin huomioitu Fangoriassa, mutta sieltä on helppo huomata etteivät lehden tekijätkään hirveän mielissään ole kauhun nykysuunnasta. Osa Fangorian kiehtovuudesta nimenomaan onkin ollut aina siinä, ettei se ole mikään Episodin kaltainen lehti, joka tuntuu yhdeltä pitkältä leffa-arvostelulta jossa ei uskalleta kritisoida muuta kuin yleisesti huonona pidettyjä elokuvia. Fangoriassa on aina ollut pitkiä artikkeleita elokuvien teon kulisseista ja etenkin elokuvien maskeeraajat ovat olleet hyvin aina esillä. Nimenomaan Fangorian innostus siitä, miten elokuvien maskeeraukset ja muut osa-alueet on tehty, tekee siitä muutakin kuin pitkän mainoksen ja antaa sille hyvin dokumentaarisen otteen. Ja koska Fangoria hajottaa osiksi jonkin vaikkapa Child's Playn teon, tekee se lehdestä oikeasti opettavaisen ja kiitos lehden rakenteen osoittaa se lukijalle ettei tiettyjä asioita tarvitse pelätä. Kun näet miten jokin palovammaefekti on tehty, et enää pidä sitä pelottava koska tiedöt ettei se ole totta ja olet nähnyt millainen taiteilija sen tekemiseen on tarvittu.

Niin ja idiooteille Fangoriassa on paljon groteskeja kuvia kuolattavaksi.

Fangoria on kulkenut mukanani koko tähänastisen elämäni ja osittain sen ansiosta olen ollut kiinnostunut Englannin opiskelusta, olen saanut tietoutta elokuvien tekemisestä enkä vain katselusta ja mikä parasta, sain kirjoitettua tämänkin osuuden.

2. MASTERS OF THE UNIVERSE
Tai kuten kaikki sitä kutsuivat, He-Man.
Animaatiosarja oli He-Man, sarjakuva oli He-Man ja ne lelut olivat He-Man-ukkoja, eivät mitään Masters Of The Universea.

Masters on ihan perushuttua tarinaltaan. On kauniit, lihaksikkaat hyvikset ja rumat, lihaksikkaat pahikset, ei muuta. Ja pah! Masters on ihan täynnä kaikenlaisia pikkudetaljeja joita muksut eivät sillon 80-luvulla huomioineet, eikä pienimpänä ole Mastersin seksuaalisuus.

On prinssi Adam joita kaikki hänen vanhemmistaan alkaen pitävät superluuserina. Adam kuitenkin on Eternia-planeetan valittu (vrt. Neo, Luke Skywalker, Shrek, etc.) jonka leveillä harteilla lepää planeetan jatkuvasti uhattu rauha. Taikamiekkansa avulla Adam kutsuu Pääkallolinnan voiman itseensä ja muuttuu He-Maniksi, maailmankaikkuden vahvimmaksi mieheksi. Parasta asiassa onkin se että He-Man on vain väline voiman kululle, eikä oikeastaan todellinen hahmo. He-man on tavallaan se miekka itsessään, koska ilman miekkaa hän on vain Adam, mutta Adam on miekan avulla He-Man. Tämä on tärkeä seikka siksi, että fyysisesti Adam on ihan hillitön voimanpesä, mutta ilman asetta kädessään hän ei osaa toimia. Adam ei ole kuten Clark Kent, sillä Clark on kokoajan Teräsmies, mutta Adam tarvitsee ulkopuolisen vaikutuksen tullakseen He-Maniksi.

Tietenkin Adam osoittaa ihastuneisuuttaan Teelaan, joka puolestaan on ihastunut He-Maniin,joka ei noteeraa Teelaa juuri millään lailla. Tämäkin kolmiodraama on hieman samanlainen kuin Teräsmiehessä, mutta sekä Teräsmies ja Clark Kent ovat rakastuneet Lois Laneen, joka on rakastunut Teräsmieheen. On loogista että sekä Kent että Teräsmies tuntevat samoin Lanea kohtaan, koska ovat yksi ja sama henkilö, mutta Adamin ja He-Manin kohdalla sama asia ei toteudu, vaikka ovatkin sama henkilö.

Mastersin pääpahis on Skeletor, tuo pääkallokalloinen sininen lihaskimppu, joka tahtoo raivata kaikki tieltään ja valjastaa Pääkallolinnan voimat itselleen. Skeletor kuvataan pääosin vain ärsyttävän itserakkaana pahiksena, jonka jokainen yritys kaatuu aina siihen kun He-man tulee tielle. Mutta Skeletorin motiiveihin voidaan löytää muitakin syitä kuin vain se, että hän on paha sarjakuvamaiseen tyyliin. Ensinnäkin kun muut paitsi pahikset kuvataan ideaaleina lihaskimppuseksipommeina, niin Skeletor ei voi koskaan kasvojensa vuoksi olla täysin yhteuskuntaan hyväksytty vaikka hän olisi paavi. Skeltorin ulkonäkö aiheuttaa sen, että hän tuntee alemmuudentunnetta ja siksi purkaa kiukkunsa agressiona. Toisekseen Eternian mystinen voima sijaitsee pelottavan näköisessä Pääkallolinnassa, joten luonnollisesti Skeletor katsoo olevan oikeutettu sen omistukseen, onhan kyseessä Pääkallolinna. Linna on ainoa seikka johon Skeletor voi samaistua, joten hän tahtoo sen ja sen sisältämän voiman osaksi identiteettiään. Kolmanneksi Skeletor on Eternian yhteiskuntarakenteessa slummiasukas, joka joutuu kuluttamaan aikansa muiden yhteiskunnan hylkiöiden kanssa. Epäitoivoinen ympäristö ajaa epätoivoisiin tekoihin ja miekkansa heilutuksen sijaan He-Manin pitäisi tarjota vain haleja Skeletorille. Skeletorin on vain vaikea ottaa hellyttä vastaan kun on joutunut koko ikänsä katselemaan selkänsä taakse. Ei Skeletor ole paha, vaan väärinymmärrettty.

Tietenkin yksi asia jota ei voi olla huomaamatta, ainakaan näin vanhemmalla iällä, on Mastersin seksuaalisuus. Tämä on lehti joka on täynnä lihaksikkaita puolipukeisia miehiä ja naisia. Kun kaikki mieleen tulevat seksiviittaukset ottaa huomioon, niin lehden nimen tulisi olla Fetish Of The Universe. Kuten sanoin, lehti on täynnä lihaksikkaita puolipukeisia miehiä ja naisia, ja heidän kaikkien vähäiset vaatteet ovat jotain S/M-nahkavöitä, remmejä ja niittejä. Ollaan alushousuisillaan koko ajan ja ne alushousut ovat usein turkisalushousuja. Ja jaloissa on tietenkin pitkävartiset turkissaappaat. Sitten nämä remmeihinpukeutuneet lihaskimput painivat ja tunkevat miekkaa joka aukkoon. Hitto! Ainoa asia joka on lähempänä pornoa kuin Masters on porno. Vielä kun mukaan ottaa Mastersiin sen elokuvaversion jossa lihaksien lisäksi kuvassa kimmeltää öljy taukoamatta ja animaatiosarjan jossa Skeletorilla on sterotyyppinen nasaali ääni, niin you go girl. Homoerotiikka on tietenkin Mastersin suurin päälletuleva huomio. Kaikki ne kimmeltävät miehiset lihakset ja tyttömäiset kampaukset. Mutta hyviksien näkyvin naishahmo Teela ja pahiksien Evil-Lyn ovat molemmat niin hiostavan näköisiä, että Evil-Lyn saisi alistaa minut valtaansa koska tahansa.

Sarjakuvia ja animaatiosarjaa aktiivisestikin seurannut saattoi olla välillä hieman hämillään Mastersin hahmogalleriasta, Sillä esimerkiksi sarjaskuvissa esiintyi usein Hordac joukkoinenn, mutta samaista hahmoa ei animaatiossa näkynyt. Vastaavasti animaatiossa esiintyivät usein Trap-Jaw ja Beast Man, jotka eivät hirveän usein vaivautuneet sarjakuvan sivuille. Masters oli kuten Transformers, G.I. Joe ja Mask, tehty alunperin lelusarjaksi ja vasta sitten sarjakuvaksi, että animaatioksi. Joten hahmoja kehiteltiin ihan muualla kuin sarjakuvan tekijöiden päissä ja tämä johti ei vain joihinkin tosi bisarreihin hahmoihin, mutta myös hahmoihin jotka tavallaan esiintyivät väärässä paikassa. Esimerkiksi Hordac jota ei Masters-animaatiossa näkynyt, mutta Masters-lehdessä usein jopa Skeletorin seurassa, oli tehty He-manin nynnyversiota She-Raa varten. She-Ra oli periaatteessa He-Manin tytöille suunnattu versio, josta löytyi jokaisen Masters-hahmon bizarroversio (vrt. Teräsmies.) Suurin ero She-Ran Ja Mastersin tyyleissä oli se, että She-Ra oli paskaa. Oikeasti. Jokainen She-Rassa ollut hahmo puhui kuin Outi Alanen, se oli täynnä sateenkaaria ja jos kerran Mastersissa oli homoseksuaalisuutta mukana, niin She-Ra oli kuin Kylie Minogue Oyster Barissa. She-Raa ei kuitenkaan esitetty Suomessa yhtä tarmokkaasti kuin Mastersia, joten se ei ehtinyt korruptoimaan lapsia aivan yhtä laajamittaisesti.

Myönnettäköön että sarjakuvaa enemmän olen aina pitänyt sen animaatioversiosta, mutta kenties kirjoitan siitä joskus toiste.
Masters Of The Universe oli kuitenkin aikoinaan sarjakuva jota ”jokainen” kakara luki aikoinaan. Sitä ja Transformersia.

Masters on erinomainen ja mielikuvituksellinen sarjakuva jonka elinvoimaisuudesta kertoo jo se, että vielä nyt pahimman sarjakuvaiän ohittaneenakin siitä löytää uusia tasoja. Muksuna Mastersia luki koska se vaikutti viihdyttävältä (mitä se olikin) toimintasarjakuvalta. Nyt Mastersia lukee koska siitä löytää pornografisia piilomerkityksiä, joita ei edes kovin piilossa olla pidetty alunalkaeenkaan. Ja Masters Of The Universe ilmestyi vielä aikana jolloin sarjakuva oli oikeasti sarjakuvaa, eikä mitään fuckin' graafisia novelleja. Nykyäänhän joka ainoa sarjakuva Hämähäkkimiehestä Karviseen koettaa olla niin pirun aikuista, että yrjö valuu lahjetta pitkin. Tai vaihtoehtoisesti isketään lukijalle silmää ja todetaan että ”kato ku me ollaan tietoisen itseironisia.” Maailma kaipaa takaisin rasteriaikojen sarjakuvia joissa kaupunki tuhottiin joka tarinassa ja aina seuraavassa se oli taas kunnossa. Viattomia, päällisin puolin mustavalkoisia värikuvia.

Unohtakaa kuitenkin se moderni Masters Of The Universe, sillä se ansaitsee sen.

Ja lisää seuraa...

Tätä taustoittivat:
Planet Earth ost. (music by George Fenton)
The Lost World: Jurassic Park ost. (music by John Williams)
The Abyss ost. (music by Alan Silvestri)

Voisit viettää aikasi paremminkin. Etkö?

Juuri saamani tiedon mukaan näyttelijä, ohjaaja, kantrikuningas Sylvester Stallone on Rockyn ja Rambon saavuttaman suosion innoittamana suunnittelemassa jatko-osia myös muille elokuvilleen. Ensimmäiseksi hän tarttuu ohjaajan ja pääosanäyttelijän ominaisuudessa elokuvaan Copland. Tässä Coplandin jatko-osassa Stallone esittää 12 vuotiasta pikkupoikaa jonka löytää taikalipun sirkukseen. Taikalipun avulla hän pääsee osaksi sirkuksen katsojakuntaa ja saa nähtäväkseen klovneja, hevosia ja hiekkalattian. Mukaan tähän elokuvaan ovat suostuneet alkuperäisestä elokuvasta tuttu Robert DeNiro ja leipurina paremmin tunnettu elokuvaohjaaja Robert Redford. Huhuissa liikkuu myös, että Stallone haluaisi Robert Downey Juniorin toisintavan Hulk-roolinsa Spider-manista. Stallonen myös kerrotaan harkitsevan nimensä muuttamista Robert Stalloneksi, jotta elokuvan uusi nimi, Bobland olisi loogisempi. Tämä lienee kannattava siirto, sillä Stallone on osoittanut myös mielenkiintoa erään toisen aiemman hittinsä jatkamiseen. Vielä alkuvaiheissa oleva Bobra on Stallonen omien sanojensa mukaan ihan täyttä roskaa.

-

Hollywoodista kuuluu myös sellaista, että myös Ben Stiller on jatko-osapuuhissa. Polly Tuli Kuvioihin-elokuvan jatko-osa keskittyy aiempaa enemmän kivessyöpään ja siitä toipumiseen. Jatko-osan nimeksi onkin kaavailtu Palli Tule Kuvioihin (Along Came Testicle.) Ben Stillerin isä, Jerry Stiller jolla on pieni rooli tulevassa elokuvassa kertoi projektista seuraavaa: "Ihan paskahan se tulee olemaan."

-

Tämäkin on ollut täällä jo aiemmin, mutta nyt näette senkin paremmassa koossa.

Tätä taustoitti: Coil -The Plastic Spider Thing

C.S.I. -Crime Scene Impotent

Ei jää jälkiä, kun ei oo kenkiä.
-
Kuten pariin otteeseen aiemmin, on jälleen aika kirjata luettavaksenne uni jonka olen nähnyt nukkuessani. Ja kuten lähes aina kirjoituksissani ylipäätään, en pistänyt tätäkään esille tuoreeltaan, vaan tämän unen näin, nukkuessani, 6-7.8.2008 yönä.
-
Olin Gil Grissom C.S.I:stä ja minulla oli suhde kollegani Sara Sidlen kanssa. Piilottelimme suhdettamme ja olimme sopineet treffit erääseen työpaikkakahvilaan. Kyseinen kahvila oli itseasiassa Lapinjärven Sivarikeskuksen ruokala, mutta tässä tapauksessa interiöstään huolimatta olimme Las Vegasissa.
Sara toi mukanaan veljensä, jonkin kasvottoman pojanroikaleen. Sara sanoi että ”tehän voisitte istua vierekkäin ja minä istun tässä pöydän toisella puolella.” En sanonut mitään, mutta olisin halunnut istua Saran vieressä, jos vaikka tulisi halu hyväillä, tai muuta kummallista.

Paikalle saapui eräs Mark, joka todellisuudessa on eräs asiakkaistamme, mutta tässä unessa hän oli vain joku tyyppi joka tunsi minut. Mark sanoi ”mutta sehän on Gil” ja jatkoi kovaäänisesti ”kattokaa, Gil on homo kun se istuu pojan vieressä!”
Kuiskasin pöydän yli Saralle ”hei eiks me voitais istua vierekkäin, kun mua vähän nolottaa” ja Sara vastasi kummastellen ”älä nyt oo naurettava. Et sä homoks muutu istuessas mun veljen vieressä.” Kun tarpeeksi moni oli oli osoitellut sormella ja tirskunut, päätin nousta ja poistua paikalta. Lähtiessäni sanoin Saralle ”ei tästä tuu mitään, meidän on parasta erota. Mä meen kotiin.”
Astelin alakertaan (Lapinjärven Sivarikeskuksen kahvilassa ei ole alakertaa) ja siellä vastaani tulivat Catherine Willows ja muut CSI-hyypiöt. Catherine sanoi minulle ”ai kato moi Gil, mitä sä täällä? Me saatiin ilmoitus että yläkerrassa on ruumis. Tuutsä jeesaan?” Äkkiä mieleeni tuli kauhistuttava ajatus että tätä menoa edeltävä suhteeni Saraan tulisi ilmi ja CSI-logiikalla minulla olisi siis motiivi sen jonkun tyypin tappoon. Sillä jos pimitin suhteen, niin olisin varmasti myös salannut tappaneeni jonkun. Koska en ollut tappanut ketään, niin keksin äkkiä ruveta huojumaan ja sanoa Catherinelle että ”sori mä oon niin saatanan kännissä ettei musta olis mihinkään” ja poistuin paikalta.
Ulkona, heti nurkan takana soitin Saralla joka oli jo ehtinyt kotiin. En kertonut mistä oli kyse, vaan pyysin että Sara ottaisi hätäpakkauksen mukaan ja tapaisi minut siellä, hän tietäisi missä.
Sara tapasi minut hautausmaan ja maantien välisellä nurmialueella. Se oli sellainen pieni kumpare ja me olimme sen alemmalla tasolla.
Ilta alkoi jo pimetä.
Saralla oli mukanaan muovikassillinen mallinukkien osia ja kerroin suunnitelmani ”ne epäilee mua ihan taatusti siksi tappajaksi, joten me tehdään noista osista ruumis ja haudataan se. Sitten me ilmoitetaan siitä CSI-porukalle ja ne hämääntyy niin, että ne unohtaa mut kokonaan. Mut eka mun pitää saada toi katulamppu sammuksiin, tai muuten armeija löytää meidät.”
Rupesin heittelemään paristoilla katulamppua, mutta ne ne vain kimpoilivat sen muovikupolista. Hetken heiteltyäni paristoja, otin niitä kourallisen käteeni ja heitin kaikki kerralla ja nyt sain lampun sammuksiin.
Yht'äkkiä kuulin kumpareen yläosalta saksankielistä puhetta. Vilkaisin ja huomasin sinne saapuneen nuoren pariskunnan ja he olivat aikeissa ruveta hässimään. Ajattelin että tämä on huono juttu, kun he vielä kohta huomaisivat meidät. Sanoin Saralle ”seuraa mun mallia. Luota muhun” ja rupesin kiihkeään suuteluun Saran kanssa. Nuoripari kuuli ähellyksemme ja totesi että he poistuvat häiritsemästä.
Otin kännykkäni esille ja aioin soittaa apua, mutta kuulin yllättäen äskeisen nuorenparin puhelun omasta puhelimestani. Kuunneltuani hetken käännyin Saran puoleen ja totesin että ”meidän pitää häipyä. Ne ilmoitti että me ollaan Bengalin alueella ja sieltä tulee vartijat ajamaan meidät pois.” Lähdimme juoksemaan hautausmaan poikki, kunnes pysäytin meidät ja käskin ottamaan kengät pois jaloistamme. ”Ihan tosi, me aina löydetään kaikki kengänjälkien perusteella, joten juostaan paljain jaloin ja kukaan ei löydä meitä.”
-
Olen pahoillani, mutta enempää en muista unestani. Tuonkin muistan noin hyvin, koska kirjoitin muistilapun heti herättyäni ja tältä se näyttää.



-
Tätä taustoitti: Frontline Assembly -Tactical Neural Implant

Vastausohjeet

Kotiini saapui edellispäivänä seitsemän pussillista makeisia.
Tehtävä: Syö ne.

”Tehtävänäsi on maistaa seitsemää erilaista makeista ja kertoa meille mielipiteesi niistä.”

Tätä kirjoittaessani (torstai 7.8.2008 klo. 19:00) en ole vielä vilkaissutkaan kyselylomaketta ja makeispussitkin lojuvat luonnollisesti oman onnensa nojassa.

Päätin osallistua tuotteiden koekaniiniksi toiveenani saada radioaktiivisesta säteilystä supervoimat. Oletan tällä hetkellä että noidenkin karkkien syönti osoittautuu tylsäksi toimenpiteeksi. No, karkkien syöntihän on aina kuin ottaisi hieronnan moottorisahalta, mutta etenkin apatiaa aiheuttaa tieto siitä, että nautinto pitää suorittaa sääntöjen puitteissa. Koekaniinin säännöt ovat ihan loogisia.

Siellä on ohjeita kuinka paljon pitää varata aikaa tuotteiden maistamiselle ja lomakkeen täytölle.
-Kielletään juomasta mehuja, tai limonadeja, jotta niiden maut eivät vääristä makeisten ominaismakuja.
-Suu tulee huuhdella vedellä jokaisen karkkilajin välillä.
-Hedelmämakeisia ja salmiakkimakeisia ei saa syödä vuoronperään, vaan ensin hedelmämakeiset ja sitten salmiakkimakeiset. Myös hedelmämakeisilla ja salmiakkimakeisilla on omat järjestyksensä.
-Kaikkia makeisia tulee maistaa yhden ”istunnon” aikana.

Ihan järkevää ajattelen.
Kyseessä on hieman kotikutoinen käsitys steriilistä ympäristöstä jossa makeisten ominaislahjakkuudet pääsevät ilman dopingia esille.
Mielestäni mielenkiintoisin maininta lomakkeessa on kuitenkin tämä: ”Kaikkia makeisia ei tarvitse syödä, jos määrä tuntuu sinulle liian suurelta.” Ja pah! Tosimies ei anna joidenkin hedelmäkarkkien uhata tätä maailmaa tuomiopäivänlaitteellaan. Minä syön ne kaikki hengiltä, vaikka sitten itku silmässä.

Klo. 19:10
Aika on tullut.
Avaan lomakkeen koneeltani. Toivottakaa minulle onnea.

Tuotteittain kysymykset ovat niitä perinteisiä:
”Millaiseksi arviot makeisen maun kokonaisuutena?”
Ja vaihtoehdot ovat niitä tuttuja
”Erittäin hyvä.”
”Hyvä.”
”Hyvä Luoja olen sokea!
”Huono.”
”Erittäin huono.”
Seuraavissa kysymyksissä kysellään makeudesta, koostumuksesta, koosta ja millä todennäköisyydellä ostaisi kyseistä makeista. Salmiakkien kohdalla kysytään lisäksi oliko salmiakin makua sopivasti, liian vähän tai liikaa. No, kenties kysymys salmiakin mausta onkin hedelmäkarkkien kohdalla jokseekin turha.

Kysymyksistä puuttui yksi hyvin tärkeä sellainen:
”Miltä karamelli tuntuu kädessä?”
Ihan oikeasti, tai kuten Te varmasti asian ilmaisisitte ”oikeesti!”
Osa karkeista oli sellaisia ihme Ghostbusterslimaisia, joiden ostaminen jäisi sikseen jos tietäisi niiden tuntuvan sormissa liimaköntsältä. Hitsinvimpula!

Klo. 19:33 tehtävä suoritettu.
Taas on kommunistinen pakanavaltio rautanyrkkinsä alla turvassa, kun proletaarijyrsijä on hyönteismyrkkynsä pelloille ajanut.

Seitsemästä karkkilajista viisi oli ihan ok-tasoa, yksi ihan helvetin pahaa ja yksi ihan eedenin hyvää. Itseasiassa se ”hyvä luoja olen sokea!”-vaihtoehto oli nimenomaan ”ihan ok” ja sitä tuli eniten taottua. Sitä yhtä lukuunottamatta kaikki muut ovat ihan syömiskelpoisia ja yksi tietenkin enemmän syömiskelpoinen kuin loput. Parhaimmillaan valtaosa valikoimasta olisi jossain Ultrajättihypersekoitus-pussissa jossa on niitä pakollisia ananasakäämäkarkkeja ja appelsiinin makuisia pikkujättiläisiä. Jotain sarjasta ”Kuka Välittää Missä X Taas Luuhaa?”

Yhtä valikoiman karkeista ostaisin hyvin mielelläni. Se oli varmaan valeltu LSD:llä tai vastaavaa, kun maistui niin jukran hyvältä. Kyseessä oli muuten salmiakkimakeinen.

Toivon tosin että se yksi helvetin paha karkki tulee myös kauppojen valikoimiin. Koska minä tiedän nyt varoa sitä, mutta olisin iloinen jos muut eivät osaisi vältellä sitä. Oi sitä riemastuttavaa karnevaalia joka syntyisi siitä ripulikarkin mausta.

"Muistathan vastata - mielipiteesi on arvokas!"

Se hyvä karamelli tuli tälläisessä kokasäilössä.


Tätä taustoitti: Moby -Last Night