Unihyvä

Seuraavaksi aion kertoa teille viime yönä näkemästäni unesta. Hieman pohjustukseksi todettakoon, että olen jo pitkään kaivannut sellaista painajaisunta joka saisi minut heräämään huutaen... tämä ei ollut sellainen.
Koska unet ovat usein rönsyileviä, niin jätän mielestäni merkityksettömiä osasia kertomatta, jotta tarinasta saadaan mahdollisimman koherentti.
-
Olin töissä, tiskin takana palvelemassa asiakkaita.
Ihan normaali päivä, ei siinä mitään. Päivän aikana kuitenkin kolme tyttöä ehdotti minulle treffejä.

Ensimmäinen tytöistä ehdotti treffejä siinä kahden aikoihin päivällä ja myönnyin tapaamaan hänet jossain vaiheessa töiden jälkeen. Ihan mukavan oloinen tytsy.

Seuraava tytöistä ehdotti treffejä siinä neljän aikoihin päivällä ja myönnyin tapaamaan hänet jossain vaiheessa töiden jälkeen. Ihan mukavan oloinen tytsy. Ja tottakai olin niin nätin tytön pauloissa, että unohdin jo sopineeni yhdet treffit illalle. No, onneksi ne olisivat sen verran eri aikoihin, että uskoin voivani pienellä aikataulumasinoinnilla järkeileväni asian kuntoon. Kertoisin ensimmäisillä treffeillä ”joutuvani” toisillekin ja toivoisin hänen ymmärtävän, ja että välttyisin selkäsaunalta.

Tuossa kuuden aikaan iltapäivällä, tai illalla, kummalla tavalla nyt sitten sitä aikaa kutsuttekaan, tuli hän kolmas tyttö pyytämään minua treffeille. Mutta tämä kolmas kerta oli erilainen ja se tuntuikin olevan uneni pääjuonikuvio.

Kolmas tyttö oli poliisi jonka kanssa aloitin pienen rupattelutuokion ja sen keskustelun aikana puhuimme elokuvista joita olimme fanittaneet muksuina. Siinä tuli esille joitakin klassisia Arkajalkoja sun muita, kun yhdessä vaiheessa hän kysyi minulta ”mikä oli se elokuva jossa Matthew Broderick oli jonkinlainen hakkeri?”
”Joo, se oli se Sotaleikki tai -leikit, eli War Games. Siinä Broderick esitti jotain teiniä joka rupes pelaamaan jotain peliä, joka osoittautuikin joksikin valtion asejärjestelmäks. Että kun Broderick leikki suuntaavansa ohjuksia Neuvostoliittoon, niin se tapahtu oikeesti. Se oli ihan hyvä leffa.”
Siinä sitä sitten minä ja naispoliisi rupattelimme hymyssäsuin, kunnes asia muuttui kiinnostavammaksi kun mainitsin elokuvan Starman.
”Siitä tuli mieleen se Jeff Bridgesin romanttinen scifidraama, Starman. Hitto! Mä en oo nähny sitä vuosiin. Se olis kiva taas nähdä.”
Ja naispoliisi vastasi ”miten olis tänään?”
Hämmennyin suuresti tuosta selkeästä iskurepliikistä ja hetkeen en saanut sanaa suustani.
Sain kuitenkin pian esitettyä myönteisen vastaukseni ja kysyin koska hän pääsisi töistä. Sillä selvisi että kyseinen naispoliisi oli poikennut liikkeeseemme työajalla. Hän kertoi pääsevänsä töistä parin tunnin päästä ja sovimme tapaavamme sitten siinä iltakahdeksan aikoihin. ”Miten on, tuunks mä sinne poliisiasemalle odottelemaan? Se olisi jotenkin outoa kyllä odottaa poliisiasemalla. Vai nähääks jossain muualla?”
Kerroin pääseväni juuri töistä, joten voisin saattaa häntä hieman matkaa ja voisimme jutella lisää.
Tässä vaiheessa olin autuaasti unohtanut sopineeni kahdet muutkin treffit samaiselle illalle ja kun se tieto iskeytyi mieleeni saattaessani häntä, en enää millään muistanut mihin aikaan minun piti edelliset treffikumppanini tavata. Mietin kovasti miten saisin kerrottua naispoliisille kahdesta muista treffeistä joista toisen voisin hoitaa pois tieltä sen parin tunnin aikana kun hän on vielä töissä.
Saattaessani häntä näin erään naisen koettavan päästä kaupan ovesta sisään kaksien lastenvaunujen kera ja ajattelin että nyt voin tehdä naispoliisiin vaikutuksen, kun menen avaamaan oven lastenvaunurouvalle ja osoitan täten huomioivani muutkin ihmiset. Avasin oven lastenvaunurouvalle ja hän sanoi minulle ”en mä sisään oo tulossa, kunhan vaan kokeilin sitä ovea.” Tunsin oloni noloksi, mutta naispoliisia se ei tuntunut haittaavan. Aina välillä naispoliisi puhalsi pilliinsä ja huusi ”hajaantukaa!” Totesin hänelle että ”teiltä ne hommat ei sit lopu koskaan kesken.”
Vielä ennen kuin hän asteli poliisiasemalle kysyin häneltä ”miten susta oikein tuli poliisi? Älä ota tätä pahalla, mutta sä oot aivan liian söötti ja pikkuruinen, jotta mä osaisin nähdä sut poliisihommissa.”
-
Siinä se uneni oikeastaan olikin. Vaikka ilmeisesti ryssin kaiken sopimalla kolmet treffit samaiselle illalle, niin hän, naispoliisi tuntui olevan se oikea.

Heräsin hyvillä mielin.

Puuhakasta

En ole vuosiin käynyt missään huvipuistossa.

Kakarana jollekin Linnanmäelle pääsy oli kesän kohokohta, mutta nyttemmin sellainen ei ole kiinnostanut. Kenties kyse on vain siitä, että huvipuistot on aina mielletty enemmän lasten paikoiksi, kuin aikuisten. Onhan joissakin huvipuistoissa aikuisillekin suunnattua toimintaa, mutta pääosin ne tietenkin ovat lapsien hommaa. Ja jos miettii, että aikuisten toiminta Puuhamaassa on jokin grillaaminen, niin sitä voi harrastaa kyllä muuallakin, mutta karuselliä ei ihan niin helpolla takapihalle asenneta.

Kolme huvipuistoa oli minulle muksuna ne tärkeimmät.
Linnanmäki.
Puuhamaa.
Tykkimäki.

Osittain niiden suosioon meidän perheessä vaikutti varmasti maantieteelliset seikat. Porvoosta katsottuna Tykkimäki ja Linnanmäki ovat suht' lähellä. No, Puuhamaa on jossain ihan hevon kuusessa täältä katsottuna, mutta sinnekin tuli useampana kesänä silloin muinoin suunnattua. Muut paikat, sellaiset kuten Särkänniemi eivät pahemmin kiinnostaneet. Niissä tuli käytyä ehkä kerran, mutta noissa kolmessa erikseen eritellyssä tuli käytyä useammin.

Puuhamaa oli suosikkini.
Ensinnäkin Puuhamaan puolesta puhui se seikka, ettei siellä pelikoneet ja vempeleet maksaneet mitään, vaan kaikki meni pitkälti pääsymaksun selässä kulkien. Tietenkin Puuhamaan pääsymaksu oli muita paikkoja kalliimpi juuri syystä, ettei härveleistä tarvinnut maksaa. Tosin, mitä härveleitä Puuhamaassa nyt sitten olikaan? Keinuja, isoja liukumäkiä, niitä joutsenia joilla soudettiin vihreässä vedessä ja pyöriä joissa oli vinksahtaneet renkaat. Niin ja eikä unohdeta sitä lilliputtikaupunkia. No, noin 10 vuotiaana muksuna en varmaankaan hirveästi ajatellut ekonomisia dilemmoja, vaan knhan menin pitämään hauskaa. Puuhamaa kuitenkin oli suosikkini noista kolmesta, osittain koska siellä oli ilmaiset pelisalit ja sen ikäiselle lapselle ilmaiset pelikoneet ovat suunnilleen sama kuin taivas. Kyllähän se tuli paljon halvemmaksi takoa Puuhamaan pelikoneita ilmaiseksi pääsymaksun hinnalla, kuin pummia koko ajan vanhemmilta kolikoita Linnanmäen pelikoneisiin. Ja kun kyseessä on yhtä surkea pelaaja kuin minä, niin sitä rahaa paloi runsaasti Linnanmäen pelikoneisiin. Vanhemmat olivat taatusti tyytyväisiä kun muksunsa kuluttivat aikansa poissa heidän luotaan, jotta nämä saivat grillata rauhassa makkaraansa. Seikka josta pidin myös kovasti Puuhamaassa oli sen alueen väljyys. Siellä ei tullut samanlaista ahtaan paikan kammoa kuin Linnanmäellä, jossa hysteria valtaa joka senttimetrin. Kaiken lisäksi Puuhamaa vielä palkitsi kävijänsä, jakamalla lähteville puuhakirjan, jota sitten väritettiin yli rajojen matkalla kotiin.

Linnanmäki tuli toisena.
Siellä kuitenkin oli kaikki mitä alamittainen muksu saattoi kuvitella ja enemmänkin. Enhän minä pienenä edes uskaltautunut kaikkiin laitteisiin, kuten vuoristorataan. Muutenkin pelkäsin ihan sikana laitteita jotka kulkivat itseäni kovempaa ja korkeammalle. En kenties muista oikein kaikkien laitteiden nimiä, mutta kuvauksista varmasti tunnistatte ne.

-Ensinnäkin oli tietenkin se force majeure, eli vuoristorata. Se pelotti minua kovin. Ränsistynyt puuläjä jota pitkin kulki juna kohti selvää kuolemaa. Jossain vaiheessa uskaltauduin vuoristorataan ja olihan se ihan kivaa pelkotilaa, mutta ainoaksi kerraksi se jäi.

-Sitten oli se merirosvolaiva/viikinkilaiva joka nousee ylös ja yllättäen putoaa alas. Se ei kenties niinkään pelottanut, kuin hermostutti, sillä siellä oikeasti tuntui kuinka vatsalaukku koettaa oksentaa itseään ulos alas tullessa. Onneksi samaisesta laitteesta oli Linnanmäellä olemassa sellainen lasten nynnyversio, joka oli muuten samanlainen mutta pienempi.

-Kummitusjuna. Kyllä, ne muoviluurangot ja hämähäkit saivat naperon pistämään kädet silmien eteen siten, että peukalot peittivät vielä korvakäytävät. Jos ei näe, eikä kuule, niin kummitusjuna on yhtä juhlaa.

Olihan siellä muitakin laitteita jotka eivät herkkää pientä pullanyhveröä innostaneet, mutta oli siellä yksi nopeatempoinen laite joka yhtä juhlaa. Breakdance! Tai ainakin sillä nimellä kyseinen laite oli silloin, kun olin napero. Kyseessä on se viistosti pyörivä lava, jolla on epäsuhtaisesti pyöriviä penkkejä. Se oli mielilaitteeni ja usein kierroksen loputtua hortoilin kuin juopunut Ranskalainen merimies takaisin jonoon seuraavaa kierrostaa varten. Ja jatkoin joka kerta siihen pisteeseen asti, että oli pakko laatata roskakoriin.
Ostamalla rannekkeen pääsi kaikkiin laitteisiin sen rannekkeen hinnalla ihan kuinka monta kertaa halusikaan, mutta pelikoneet olivat asia erikseen. Pelikoneet toimivat tietenkin kolikoilla ja niitä upposi johonkin Afterburneriin ja Splatter Houseen. Rahapelit joissa oli tietenkin mikroskooppisen pieni mahdollisuus voittaa rahaa takaisin eivät minua järin houkuttaneet. Totesin itselleni, että jos en kerran osaa pelata, niin yhtä hyvin voin pelata vain pelejä joissa en voi voittaakaan mitään.
Vekkula oli myös ihan vekkuli. Tai ainakin muistaakseni sen paikan nimi oli vekkula ja jos se ei ollut vekkula, niin aiempi hupsu sanaleikki on vain surullinen. Se kuitenkin oli se talo jossa oli pyöriviä huoneita, vinossa oleva lattia ja eritahtia nousevat ja laskevat portaat.
Linnanmäellä oli kuitenkin yksi erittäin masentava juttu hallussaan ja se oli se että koska Linnamäkin on huvipuistoista suosituin, niin siellä oli aina rutosti populaa. Välillä tuntui ettei saa hengitettyä. Söin myös Linnanmäellä maailman pahimman makuisen pehmisjäätelön, joka koostui lakritsasta ja oli hienovaraisen harmaa väritykseltään.
Oli Linnanmäellä muutakin kivaa ja ei niin kivaa, mutta tuo riittänee.

Tykkimäki oli se kolmanneksi paras mielestäni.
Huvipuistona Tykkimäki oli kuin Linnanmäen lightversio. Muuten samanlaista shittiä, mutta vain pienemmässä mittakaavassa. Tykkimäellä oli kuitenkin yksi ihan killerijuttu puolellaan,,, käärmetalo. Se pelotti minua ihan helvetisti, mutta sinne oli mentävä joka kerta. Muistan kerran kun eräs nimeltämainitsematon käärme koetti tehdä sen hypnoositemppunsa minulle. Siinä se huojui pystyasennossa minua tuijottaen, kunnes yllättäen hyökkäsi minua kohti ja jos siinä ei olisi ollut lasia edessä, niin kyseessä olisi ollut titaanien taisto.
Tykkimäki on myös aiheuttanut yhden elämäni suurimmista innostuksen hetkistä ja samalla yhden suurimmista masennuksen hetkistä. Tykkimäki kerran mainosti että heillä oli krokotiilejä matelijatalossaan ja minä siitä innostuneena vinguin ja vikisin, että sinne olisi mentävä. Sitten matkalla katsomaan krokoja olin ihan horkassa, kuin piikkiä kaipaava uranarkkari ja mitä sainkaan palkaksi? Pari nukutettua elukkaa. Yhtä hyvin ne olisivat voineet olla täytettyjä. Nyyh!

Paras kaikista huvipuistoista ei kuitenkaan ole niinkään huvipuisto, mutta kovin paljoa iloa tuova. Korkeasaari on kuten Uuno, numero uno. Korkeasaaressa mieli lepää kun katselee kaikenmoisia ökkömönkiäisiä ja kiven takana piilottelevia villikissoja.

Nykyään ei enää pahemmin tee mieleni mennä huvipuistoihin, mutta Korkeasaaren eläimistöä menisin mielelläni vielä katsomaan.


Kukapa voisi vastustaa huvipuistoa jonka kuumin uutuus on sauna. Kuumin!





Tätä taustoitti: Alan Parsons -A Valid Path

Tiedottomuus

Eikös se niin ole, että tosimies peseytyy vain silloin kun sataa rakeita ja tällöinkin pesuvälineiksi kelpaavat vain harava ja bensiini.
No, koska minä en järin miehinen mies ole ja metroseksuaaliksi liian suomalainen, niin on kuitenkin iloittava siitä, että minä pidän kovasti suihkusaippuoista.
Oi (mutta ei polloi.) Kun tulee pitkän päivän jälkeen hiilikaivoksesta kotiin, niin mikään ei piristä yhtä hyvin kuin lasillinen kylmää suihkusaippuaa. En kuitenkaan ole niin tietoinen tuotteista, että välittäisin lukea niiden tuoteselosteita. Olen enemmän Predatorin linjoilla että ”if it bleeds, we can kill it.” Nyt kuitenkin päätin lukaista paremman kirjallisuuden puutteessa (vaihtoehtona olisi ollut Paulo Coelhon Alkemisti) mitä kummaa suihkusaippuani sisältävät. Mutta väliäkö sillä. Niin kauan kun suihkusaippuani ei sisällä parkuvia vauvoja ja partakoneenteriä, niin hyvä on. Se mikä sisältöä enemmän herätti kiinnostukseni olivat suihkusaippuoitteni puffitekstit.

Ja tälläistä Palmolivet sepostavat.

Vitality (Grapefruit, Orange & Cedarwood) kertoo että ”sen pirteä tuoksu virkistää aistejasi ja antaa niille elinvoimaa.”

Happyful (Bergamot, Cassis & Orange Flower) puolestaan toteaa että ”sen lumomoava tuoksu kietaisee sinut iloisuuden tunteeseen.”

Sensual (Jasmine & Rose) sen sijaan houkuttelevalla tuoksullaan ”kietoo ympärillesi lämmön ja aistillisuuden auran.”

Luettuani nuo tekstit tunsin oloni kuin olisin Goalta palannut Ozric Tentacles-fani, joka itkee sitä, kuinka kaikille nälkäänäkeville ei voida lahjoittaa omia rastoja.
Aiemmin en kuitenkaan ajatellut suihkusaippuoiden suhteen muuta kuin niiden tuoksuja, mutta nyt rupesin tuumimaan että mitenköhän muita tuotteita mainostetaan tuoteselosteiden kautta. Nuo puffitekstit saattanevat löytyä myös ihan kunnollisista Me Naiset-mainoksista, mutta itse noissa Palmoliveputeleissa nuo kuvaukset löytyvät pullon selkäpuolelta, nimenomaan tuotetietojen joukosta. Jos en olisi ollut angstisessa ”hyvä Luoja, miksi”-fiiliksissä ja lukenut pullon persettä, niin en olisi huomannut että sielläkin tuotetta mainostetaan. Olisi kenties kannattavampaa laittaa noita hippitekstejä etupuolen etikettiin tähtikuvion päälle näyttämään, että tässä sitä nyt sitten on, aistillista auraa. Kuinka moni ihminen oikeastaan lukee etikettien tietoja? Suurin osa ihmisistä kun ei tunnu osaavan edes lukea sukupuuttoon kuolleen mammutin kokoisilla kirjaimilla kirjoitettua ”suljettu”-tekstiä kaupan ovessa, niin miten sitten pullon takapuolella olevaa manifestia.
Muutetaan maailmaa siis. Mitä turhaa sitä keskittymään johonkin energian säästöön ja päästöjen vähennyksiin. Keskitytään oikeasti tärkeisiin asioihin, kuten etikettien lukemiseen.

Santa Maria Kaneli-pussissa kerrotaan, että kanelia saadaan ”kanelipuun kuoresta.” Hyvä tietää etten enää mene nokkospuskista sitä etsimään. Toistaikseksi etsintäni onkin ollut tuloksetonta.

Pirkka Vanupuikot puolestaan ”soveltuvat mm. lastenhoitoon.” Joten älä turhaan palkkaa muksullesi kallista lastenvahtia, vaan lähde rauhassa dokaamaan, kunhan muistat jättää vanupuikkoja lapsesi läheisyyteen.

Daily Hammaslanka-paketti ei kerro mitään muuta kuin pituutensa. Mitä salattavaa Dailylla on?
Mikä ihmeiden maailma tässä avautuikaan.

Joten nyt aion toimia ennustajana, koska mitä ilmeisemmin minulla on siihenkin valmiuksia. Kysyn teidän puolestanne niitä kysymyksiä itseltäni, joita te haluaisitte kysyä ennustajalta/selvänäkijältä.

K: ”Näenkö enää koskaan lastani?”
V: ”Et.”

K: ”Olen jo useamman vuoden ajan hakenut unelmien koulutukseen, mutta en ole päässyt. Onnistunko tällä kertaa?”
V: ”Ehkä.”

K: ”Paranenko minä masennuksestani?”
V: ”En usko.”

K. ”Löysikö (nimi tähän) rauhan kuolemansa jälkeen?”
V: ”Tavallaan. Siellä se maan alla mätänee.”

K: ”Oletko sinä oikea ennustaja?”
V: ”En tietenkään, ei sellaisia olekaan. On vain sanahelinää, humpuukia, päätelmiä ja olettamuksia.”

Kun kysytään että ”kärsin ja kärsin, saanko ikinä rauhaa?” niin se ei ole mikään ennustus kun toteaa ”näen edessäsi vielä jonkin verran tuskaa, mutta lopulta sinäkin näet auringonnousun.”

Tässä ennusteita kuluvalle vuodelle.
-Suomalainen poliitikko jää kiinni asemaansa uhkaavasta tapauksesta.
-Jo kuiville päässyt entinen urheilusuuruus retkahtaa dokaamaan.
-Unelmapari eroaa.
-Televisiosta tulee ohjelma joka aiheuttaa haukotuttavaa kohua.
-Kansainvälinen kuuluisuus kuolee yllättäen.
-Talvi yllättää autoilijat.
-Kannattava tehdas suljetaan.
-Raiskaaja saa liian pienen tuomion.
-Koko kansan rakastama naminamimussukka kertoo ”kävin pohjalla.”
-Hinnat nousevat.
-Vuoden 2008 tapahtumat toistuvat vuonna 2009, jotka toistuvat vuonna 2010, etc.

Onneksi meillä kuitenkin on supersankareita kuten

MAHTAVA KLAUSUULI!

Hänen voimiinsa kuuluvat yrmeä ilme ja kyky muuttaa oman kehon mittasuhteita. Eihän niistä juuri hyötyä ole, mutta minkäs teet.

Tätä taustoitti: This Empty Flow -Magenta Skycode

monuMENTAL

Ja tarinamme voi alkaa.

Olin kaupassa, aikomuksena ostaa Valion Choco-vanukasta. Päätin kuitenkin olla ostamatta vanukasta, koska sitä ei ollut kaupan hyllyllä. Siirryin parin metrin päähän tarkastelemaan sipsivalikoimaa, mutta päätin ettei tänään tekisi mieleni sipsejä.
Astelin siis kassalle maksamaan limupulloni, joka sisälsi ja sisältää edelleenkin Pepsicolaa.
Ollessani kassan ääressä huomasin, kuten myös myyjänä toiminut rouvashenkilö, kuinka ovesta sinkaisi ulos noin 30 vuotias mieshenkilö.
Myyjä huudahti: ”hei, minne sä viet niitä oluita!” ja juoksi perään.
Takanani oleva toinen noin 30 vuotias mieshenkilö tokaisi ”kaikkea sitä onkin” ja minä vastasin takaisin ”kuka edes vaivautuu jotain olutta keikkaamaan.”
Odotin, kuten myös takanani seisova noin 30 vuotias mieshenkilö, muutaman minuutin, kunnes hengästynyt myyjä tuli takaisin. Myyjä pahoitteli ja minä nyökkäsin muka ymmärtäväisesti takaisin.Ottaessani kuittia vastaan, sanoi tämä takanani ollut noin 30 vuotias mieshenkilö minulle yllättäen ”mä olin tänään lakimiehen luona. Se tutkii asiaa. Mä en saa tavata mun lasta. Vittu.” Nyökkäsin muka asiasta välittävänä takaisin ja poistuin kohti kotiani.
Kotiin saavuttuani avasin tämän sivun jota sinäkin luet ja kirjoitin tämän monumentaalisen ihmissuhdetragedian.

Miksi joku on niin tyhmä, että edes jaksaa nähdä sen vaivan jotta varastaisi olutta? Vieläpä ilmeisen reipas nuori mies, kun juuksi niin sukkelasti pakosalle.

Miksi tämä toinen noin 30 vuotias mieshenkilö kertoi minulle ettei saa tavata lastaan? Solmimmeko me jonkin katkeamattoman siteen keskenämme, kun vastasin hänelle ”kuka edes vaivautuu jotain olutta keikkaamaan?”

Kun kerran kysytään, että ”kenet sinä ampuisit?”
Olkoon vastauksena ”suurinpiirtein kaikki.”

Tätä taustoitti: Thy Serpent -Forests of Witchery

Kuka minä olen? Missä minä olen?

"Mitä tapahtuu?"

Tiedäthän sen tunteen kun vankilan suihkussa he piirittävät sinut.

Joskus aina välillä toisinaan tulee kohdanneeksi tilanteita, joissa epäilee joutuneensa piilokameran kohteeksi. Tänään minulle tuli juuri tuo tunne.

Tänään on siis sunnuntai ja koska on sunnuntai, avasin liikkeen kello 12.00.

Ja miksi avasin liikkeen kello 12.00? Hyvin todennäköisesti siksi, että sunnuntaisin liikkeemme aukiolo alkaa kello 12.00.

Muistinko mainita, että sunnuntaisin liike avataan kello 12.00?

Avattuani liikkeen, oli oven takana jo muutama asiakas. Heistä ensimmäinen osoitti lievää närkästymistä toteamalla odottaneensa jo tunnin ulkona.

Anteeksi? Ymmärsinkö oikein?

Tulit tuntia ennen aukioloa liikkeen luokse, odotit sen tunnin ja sitten osoitit myyjälle olevasi lievästi kiukkuinen jouduttuasi odottamaan sen tunnin.

Käskinkö minä sinut tuntia aiemmin paikalle?

En.

Oliko sinun pakko odottaa se tunti?

Kenties,,, itsehän halusit juuri kyseiseen liikkeeseen.

Oliko sinulla syytä huomauttaa myyjälle joutuneesi odottamaan tunnin?

Paskanmarjat. Opetelkaa ääliöt lukemaan niitä aukioloilmoituksia. Jos siinä lukee klo. 12.oo, niin siinä ei silloin lue 11.00.

Olette tervetulleita kaikki tulemaan jopa ennen aukioloa liikkeemme luokse, mutta turhaan sitten kiukuttelette jos tulitte liian aikaisin.

Ei kannata huomautella toisten hengityksestä, jos itse kulkee ripulia taskuissaan.

Jäikö se ripuli yhteen kertaan?

Ei tietenkään.

Sillä eräs ystävällinen sielu oli jättänyt palautusluukusta palauttamansa elokuvan kanteen seuraavan kirjallisen hengentuotteen:

"Su 6.4 kl. 11.15, eikä liike ole auki!"

Huutomerkki oli tehty vielä korostetun isona, ettei sitä Hubble jättäisi rikkinäisenäkään noteeraamatta. Kyseinen asiakas oli siis tahtonut huomattaa olleensa jokseekin vihainen kun liike ei ollut vieläkään auki kello 11.15.

Kenties mainitsin, että tänään sunnuntaina, kuten muinakin sunnuntai-päivinä, liike avataan kello 12.00.

Tuolla ystävällisellä sielulla oli siis aikaa ja vaivaa kirjoittaa lappunsa, mutta ei ollut ilmeisesti tarpeeksi aikaa ja vaivaa käytettävään, jotta olisi voinut lukea ovesta (josta elokuva on luukun kautta palautettu) mihin aikaan liike aukeaakaan.

Aina kun luulee kohdanneensa maailman tyhmimmän ihmisen, niin joku tulee heti kyseenalaistamaan tämän tyhmyyden ja vaatimaan kruunua itselleen.

Onneksi meillä on sentään selvänäkijät, jotka selvänäkevät.

Heitä sellaisia kuten tämän hengentuotteen luonut selvästi maailmaa visioiva näkijä.

Ilmeisesti kuitenkaan selvänäkeminen ei ulotu kaikkialle.

Päätäksiä tyäkysymyksiin on siis tarjolla.

Go for it!

Oletko sinä itsesi fani?

En ole koskaan oikein ollut julkkisten ystävä sillä tavoin, että minua suuremmin kiinnostaisi heidän nimikirjoituksensa. Mikä ei tietenkään tarkoita etteikö maailmassa olisi runsaasti ihmisiä, joita en ihailisi syystä tai toisesta. Ja kun nimikirjoituksen pyytäminen osuu tietenkin julkkiksiin, niin nyt ihmiset joita ihaillaan ovat tässä kirjoituksessa nimenomaan julkkiksia. Muusikoita, kirjailijoita, etc.
Ymmärrän kyllä miksi julkkiksesta haluttaisiin kuva, mutta mitä iloa on jostain kuittipaperista jonka toiselle puolelle olet pyytänyt suuresti ihailemasi Arvi Lindin nimikirjoituksen. Paperinpala jossa on harakanvarpaita. Jos saat kuvan Arvi Lindista ja siihen Arvi on kirjoittanut nimensä, niin sitten se on varmasti ilon ja onnen aika, mutta eiköhän silloinkin sitä mielummin katsele Arvin kuvaa kuin hänen harakanvarpaitaan.

Olen minäkin pyytänyt nimmareita ja saanut niitä vasten tahtoanikin, etten minä tietenkään pidä ketään mitenkään outona jos nimmaria joltakulta pyytää. Jos nimmarin saa sellaiselta henkilöltä joka on jo kuollut, tai ei vain koskaan vapaaehtoisesti nimmaria anna... Tai on muuten vain sellainen julkkis, jonka nimmareita ei ole jo maailma pullollaan, niin sitten se on harvinaisuutensa takia kenties mielenkiintoinen seikka. Mutta ylipäätään nimmari muilta kuin mahdottomilta tapauksilta, on minusta jotenkin absurdia. Se on vain nimi. Hitto! Jos kuitenkin julkkis kirjoittaa nimensä lisäksi muutakin, niin sitten asia onkin jo hieman eri. Tällöin kyseessä olisi eräänlainen kirje, jonka vain sinä olet saanut. Ellei hän sitten tietenkin kirjoita kaikille vastaantuleville täsmälleen samaa asiaa.

Mutta paperilappu jossa lukee vain ARVI LIND ei ole niin kiinnostava, kuin paperilappu jossa lukee ”KEEP ON TRUCKIN'” -ARVI LIND. Jälkimmäisessä onkin jo jotain mahdollista ylpeilemisen aihetta. Mutta kuitenkin, jos jotain, niin ainakin sen nimikirjoituksen pitää olla jotain muuta kuin tikkukirjaimia.

Mistä puheenollen.

En vittu voi ymmärtää mikä saatana siinä on, että jotkut saavat oikeasti henkkareihinsa painatettua tikkukirjaimin kirjoitetun nimen,,, tai edes tekstauksella olevan. Eikö sen nimikirjoituksen pitäisi olla yksilöllinen, vaikeasti kopioitava kirjoitus? Hei c'mon. Tikkukirjaimet osaa sokeakin kopioida. Miten hitossa joku Kela antaa sellaisen mennä läpi prosessistaan.

Hällä väliä.

Puhutaan nyt kuitenkin niistä nimmaripyynnöistä. Vaikka en oikein ole koskaan tajunnutkaan miksi ihmiset menevät innosta soikeaksi saadessaan ruutupaperiinsa Kimi Räikkösen nimen, niin olen minkäkin kuitenkin joskus muinoin pyytänyt nimmareita julkkiksilta,,, tai ainakin semijulkkiksilta. Ja nyt voisinkin kertoa muutamasta sellaisesta tapahtumakerrasta. Niin ja jos se kiinnostaa, suurimman osan nimmareista olen elämäni aikana pyytänyt edesmenneelle enolleni, koska hän keräili julkkisten nimmareita.
Olen siis pyytänyt nimmareita ja jopa kirjoittanut fanikirjeitä muutaman elämäni aikana. Keitä he ovat olleet? No, ehkä tämä kertoo jotain minun aivokäyrästäni.

Toni Jerrman.
Tähtivaeltaja-lehden päätoimittajalle olen aikoinaan lähettänyt fanikirjeen jonka yhteydessä pyysin kuvaa nimmarilla. Tämä kuva on nähtävissä aiemman kirjoitukseni Ritual Noise keskivaiheilta. Samaisessa osiossa on enemmänkin tapahtuneesta, joten ei siitä sen enempää tähän.

Taru valkeapää.
Hugo-ohjelma on tällöin uutuuttaan hohtava tapaus ja ihastukseni Taru Valkeapäähän oli selviö. Niinpä lähetin hänelle fanikirjeen jossa ilmeisesti olin kysyt muun muassa lempimusiikkia, koska saamassani nimmarikortissa (siinä on Hugon ruma naama, eikä Tarun enkelikasvoja. PAHUS!) luki Tears For Fears, Simple Minds, Depeche Mode, INXS, etc. Oli siinä muitakin vastauksia muihin ilmeisiin kysymyksiin ja lopussa luki vielä ettei kysymyksiä ollut liikaa, vaan ne olivat ihan kivoja. Oletan siis että olin loppuun kirjoittanut jotain, missä ”pahoittelin” kysymysten suurta lukumäärää. Tämä kortti minulla on vielä jossain artistojeni uumenissa.

Kata Kärkkäinen.
Kata ei vastannut minulle. Mutta vastaisitko sinäkään ihmiselle joka kirjeessään pyytää sinusta kuvaa kumipuvussa? Kielteisesti Katakin oli näemmä ajatellut. Ottaisin kyllä vielä vastaan sen kuvan, että ajattele asiaa.

Meg Ryan.
Joskus kakaranpana olin ihastunut myös tähän hapsutukkaiseen hollywood-tähtöseen. Joten silloin kauan sitten, kun internet oli yhtä outo, kuin tieto siitä ettei maapallo olekaan littana, olin lähettänyt Ryanille e-mailin.

Tai kuten vielä silloin sanottiin: ”Elektrooninen atomipergamentti.”

Ryan ei vastannut. Mutta olisitko sinäkään vastannut ihmisille joka pyytää sinusta kuvaa ”in rubbersuit.” Kielteisesti oli Ryankin ajatellut. Tai mistäpä sitä tietää kuinka innokkaasti Ryan olisi kumipukukuviaan lähetellyt. Katsokaan kun kyseinen atomipergamentti tuli lähettetyä koulun koneelta, niin mahdollisesti vastaus olisi tullut samaiseen koneeseen ja joku toinen lie lukenut sen ja vastaanottanut kumipukuisen vision.

Clive Barker.
Kun saimme tietää, kiitos fangoria-lehden, että Clive Barker oli tekemässä elokuvaa nimeltä Lord Of Illusions (1995.) lähetimme netin ihmeiden kautta ystäväni Villen kanssa fanittelua Barkerille. Tässä e-mailissa ilmoitimme olevamme kovia Barker-faneja Suomesta ja pyysimme häntä lähettämään elokuvasta kopiot meille. Kyllä kyllä, muistan kyseisen kirjoituksen olleen noin suoraviivainen. Eli ei kenties sanatarkasti, mutta kuitenkin näin:

”Hello Mr. Barker. We are two of your biggest fans from Finland. Send us two copies of yout latest movie, Lord Of Illusions.”

Kukapa voisi tuollaista sulokieltä vastustaa? Mutta teimme sen virheen, että emme laittaneet osoitteitamme mukaan ja lähetimme e-mailin Kymen Sanomien toimituksesta, joten ihan varmasti Kymen Sanominen päätoimittaja sai kaksi kappaletta Lord Of Illusions elokuvaa. No hah hah, etpä tainnut suuremmin iloita, kun jenkkikasetithan eivät toimi suomilaitteissa.
Niin ja Clive, ei hätää. Ei tarvitse enää lähettää Lord Of Illusionsia, sillä kyllä se minulla jo on.

Radio Mafia.
Uskokaa tai älkää, mutta Radio Mafia (nyk. Yle X) oli joskus innovatiivinen radioasema, jonka juontajat olivat eräänlaisia julkkiksia vain koska mölisivät radiossa. Ja vielä siihen aikaan Radio Mafia soitti erinomaista musiikkia ja nimenomaan soitti musiikkia, eikä sellaista geneeristä riisikakkua vedellä kuin nykyään. Joten minä lähtetin kirjeen jonka sisällä oli joukko muita kirjeitä. Jokainen osoitettu jollekin radiojuontajalle ja jokaisessa sama teksti. ”Olisitteko ystävällinen ja lähettäisitte kuvanne nimikirjoituksella.” Nämä kirjeet menivät Alivaltiosihteerille, Pertti Salovaaralle, Alex Niemiselle ja Olga K:lle.
-Pertti Salovaara lähetti kopiokuvan itsestään kopionimmarilla. Sen heitin muistaakseni uuniin. Hittoako kukaan haluaa kopioitua nimmaria.
-Alivaltiosihteeriltä tuli kuva jossa koko poppoo komeili. Oli nimmarit kaikilta ja vieläpä Alivaltiosihteerin leima. Tämän annoin enolleni.
-Alex Nieminen ei lähettänyt kuvaa, saatikka nimmaria, mutta sen sijaan näki vaivaa lähettäessään kirjeen jossa sanoi ettei hänellä ole kuvia tällä hetkellä ja saisin sellaisen myöhemmin. Ei tullut. Mutta miksi hitossa minä hänelle olin nimmarikuvapyynnön lähettänyt alunperinkään? Enhän minä edes kuunnellut hänen ohjelmaansa. Arvatenkin olin erehtynyt henkilöstä.
-Olga K eli muistaakseni Olga Ketonen ei vastannut laisinkaan. Liekö syynä ollut pyyntö kuvasta kumipuvussa?

Neon 2.
Tästä olisi tarpeeksi kattava osio löydettävissä aiemmasta tekstistäni Cosa Nostralgia, mutta koska siellä on niin helvetisti muutakin roskaa, niin kerrottakoon asia myös tässä, jotta teidän ei tarvitsisi tarpoa hyödyttömyyden matalikossa.
Aikoinaan Neon 2 tarkoitti samaa kuin hysteerinen tyttölauma ja joukko poikia jotka seisoivat salin takaosassa kädet taskuissaan. Joten kun Neon 2 tuli Porvooseen esiintymään, oli se ihan tarpeeksi suuri juttu monelle ihmiselle. Tämä vain sattui olemaan myös aikaa kun pojat fanittivat vain ja ainoastaan joko The Prodigyn Experiencea, Rage Against The Machinen nimetöntä, tai Klamydian aknepunkkia.

Joten jos olit poika, niin Neon 2 sai jäädä kotiin, sitä ei tuotu kouluun asti.

Kuitenkin possemme (minä, Hessu, Ranta ja Kohonen) huomasi Neon kakkosen kaksi tärkeintä elementtiä tulossa ulos Citymarketista ja päätimme stalkata heitä. Seurasimme heitä keikkapaikalle saakka, eli noin 80 metrin päähän Citymarketista ja päätimme pyytää nimmarit. Menin sitten siinä möläyttämään toiselle neoneista (Jussi Rainiolle), että en pidä heidän musiikistaan ja Rainio vastasi siihen että ”no ainahan sitä voi nimmarin pyytää.” Vaikka hän sanoikin noin, niin taatusti hän ajatteli että ”vitun kusipää.” Ja oikeassahan hän oli. Mikä mulkku pyytää nimmaria muusikolta ja sanoo hänelle ettei pidä tämän musiikista? Etenkin kun minä oikeasti pidin tuolloin Neon 2:sta, ja pidän edelleenkin. Sitä oli vain pakko olla niin äijää että, heikompia naurattaa. Mutta tuolloin tytöt kuuntelivat Neoneja ja pojat Prodigya, RATM:a, tai (yäääk!) Klamydiaa.
Saisivat tulla uudelleen lähialueelle esiintymään, jotta voisin mennä pyytämään anteeksi. Näinhän siinä kävisi...
Minä: ”Hei sori, mä aikanaan pyysin teiltä nimmareita ja silti sanoin etten pidä teidän musiikista. Mä oon pahoillani että käyttäydyin niin tökerösti.”
Neon 2: ”Sun takia me hajottiinkin.”
Enkä edes säästänyt niitä nimmareita.

Yhtä saamaani nimmaria en edes halunnut ja se oli Aira Samulinin. Yläasteella osallistuin koulussa Master Mover-kilpailuun (joo, se oli tanssikilpailu) ja olin tietenkin ihan paska, mutta sen verran hyvä että voitin kasan kissanruokaa. Latz-kissanruoka oli jonkinlainen sponsori tapahtumassa. Kuitenkin Samulin iski kouriini kasan kissanruokaa ja kirjoitti kuivamuonapakettiin vielä nimensä. Vaikka koetin poistua jo siinä vaiheessa pois paikalta.

Ainakaan se ei ollut kuva kumipuvussa.

No, nimmari meni roskiin heti kunhan olin paketin sisällön saanut syötyä.

Siinä nyt oli juttua joistakin kokemistani nimmaritapauksista, joissa olen jokseekin tietoisesti ollut mukana. Mutta onhan niitä ihmisiä joita oikeasti fanittaa sen verran, että varmaan tilaisuuden tullen nimmarin pyytäisi. Ei minulle kuitenkaan koskaan tule mieleen mennä kahvilla pullaansa murentavan julkkiksen luokse sanomaan ”lopeta se pullan syönti ja kirjota mulle nimmari.” Antaa heidän nauttia elostaan ilman ääliöitä. Ja yksi asia mitä en koskaan tekisi, olisi asiakkaana olevan julkkiksen nimmarinmetsästys. Se on vain moukkamaista. Ei se julkkis kuitenkaan tule sinulta Buranaa ostamaan siksi, että saisi antaa vielä nimmarinsa,,, ainakaan muualle kuin pankkikorttikuittiin.
Yhden kerran olen kuitenkin joutunut niin shokkiin, että en ole tajunnut pyytää nimmaria, vaikka tässä tapauksessa olisin sen halunnutkin.

Se oli silloin perjantaina 30.5.1997 kun näin Ismo Jokisen. Hitto jos vain olisin pysynyt coolina, niin olisin mennyt pyytämään nimmaria, tai ainakin haastamaan riitaa.

Tässä nyt lopuksi lajitelma joitakin henkilöitä joita minä fanitan. Tunnista kaikki ja ole omissa kuvitelmissasi jonkinlainen tunnistusguru. (Asiaa helpottakseni olen helpottanut asiaa. Kuvassa on siis teemana ainakin vielä toistaiseksi elossa olevia miesnäyttelijöitä... Mutta missä miehiä, siellä myös nainen. Sillä eikös nainen ole aina kaiken takana.)

Tätä taustoitti: Tangerine Dream -Dream Sequence