Bionic Forsius

Tässä muutamana viime päivänä minuun on iskenyt innostus, jota tahdon kutsua kasibittiseksi innostukseksi. Kyllä, aivan niin, kyseessä on Nintendoviittaus. Olen urakalla käynyt läpi Youtuben peliarvosteluja ja nostalgiamielessä etsiskelin nimenomaan lapsuuteni traumatisoineita pelejä ja tällöin puhutaan enimmäkseen NES-peleistä (no höh! Nintendo Entertainment System.) Ja mainittakoon, että viihdemielessä jos haluaa kuulla peliarvosteluja, niin suosittelen enimmäkseen Cloud8745:n jätöksiä. Pääosin siksi, että hän osaa olla lievästi humoristinen ja mikä parasta, hänen artikulaationsa on ihan hyvä. Samaan hengenvetoon kehoitan myös katsomaan AVGN:n ja Irate Gamerin tekeleet. He ovat keskenään hyvin samanlaisia, mutta jos yhtään vilkuilee kommentteja, niin Irate Gamer saa paskaa niskaansa aika reilusti. Ilmeisesti Irate Gamerin ”huonoon suosioon” vaikuttaa se, että hän on hyvin samanlainen kuin AVGN, mutta koska AVGN ilmoitti olemassaolostaan ensin, niin Irate Gamer on vain ja ainoastaan kopioija. Molemmat heistä ovat kyllä jokseekin ärsyttäviä, kun kuuntelee heidän ”fuck fuck, sucks monkeyass, fuck fuck”-puheitaan. Mutta molemmat ovat kuitenkin sellaisella Ernest Goest To Campmaisella huumorilla ihan siedettävää ajantappoa. Itselleni on yksi ja sama kuinka paljon ja ketä Irate Gamer kopioi, mutta koska hän tekee juttujaan sellaisista peleistä joita fanitin muksuna, niin hän on ok minun kirjoissani. Mutta kuka nyt heistä välittää pätkääkään, minuahan Te tänne tulitte lukemaan. Joten palataan nyt niihin Nintendoihin ja muihin.

Noiden peliarvosteluiden läpikäyminen johti kuitenkin haluun saada pelata jälleen niitä pelejä, eikä vain katsoa ja kuunnella kun joku muu pelaa niitä. Joten rupesin miettimään, että kuinkahan vaikeaa olisi metsästää itselleni jälleen kasibittinen Nintendo ja muutama peli. Ilmeisesti se ole temppu eikä mikään, sillä ainakin Huuto.netissä niitä näyttäisi olevan vielä muutamia saatavilla. Nyt olen vain puntaroinut sitä, että pitäisikö ottaa Nes, vain Snes joka on lievästi tehokkaampi (16 bit) mutta ei vielä muuta kuin pelikone. (Ja tämä on minulle hyvin tärkeää, sillä jokin Sega Saturn, tai vaikkapa Gamecube ovat jo jotain sellaista mihin en halua koskeakaan vapaaehtoisesti.) En siis kuitenkaan ole vielä ostanut mitään Nintendoa, vaan asia on vielä puntaroinnin alla. Haluan ensin nähdä ettei kyseessä ole vain hetken innostus, vaan että oikeasti haluan taas yhden sähkönsyöjän talouteeni. Mutta olen päättänyt, että haluan, jos haluan, nimenomaan Nesin tai Snesin. Syyt ovat siinä, että vielä 16 bittisen aikaan pelit näyttivät peleitä ja niitä oli hauska pelata. Heti kun peleihin tuli 32 bittiä, niin innostukseni niihin kuoli niille sijoilleen. Siihen saakka pelit olivat vielä hauskoja, sellaisia jonka saattoi iskeä koneeseen enempiä miettimättä ja pelata huvin vuoksi. Nykyään pelit ovat kuin koulun kokeessa istumista. Ne eivät ole enää hauskoja, vaan pelkkiä tehtäviä jotka tulee suorittaa. En väitä etteikö hyviä pelejä enää tehtäisi, mutta asia on mielestäni yksinkertainen. Ennen oli pelejä, nyt on ohjattavia B-elokuvia. Mitä paremman näköisiä pelit ovat ja mitä enemmän niissä on tekoälyä, niin sitä vähemmän ne ovat pelejä minun silmissäni. Joten minä jämähdin sinne 16 bittiin. Itselläni on kyllä tätänykyä jo ikivanha Gameboy, ajalta BGC, eli ennen Gameboy Colouria. Siis se ensimmäisen aallon tiiliskivi ja hyvin pelittää vieläkin. Tosin aikoinaan kun täysin kyllästynyt peleihin, satuin lainaamaan Gameboypelini ystävälleni Mikalle ja kun hän kysyi koska haluan ne takaisin, niin totesin siihen ”ää, saat pitää ne.” ansaitsen kyllä rankan ruoskinnan kun tuon päätöksen tein, sillä nyt se kaduttaa kovastikin. Vaikka samapa tuo, enhän minä sillä kuitenkaan mitään muuta pelannut kuin Tetristä. (Tetris on muuten edelleenkin minun mielestäni kaikkien aikojen nerokkain peli.) Gameboyn lisäksi minulla on Sega Mega Drive, jonka joskus muinoin ostin 200 markalla kirpputorilta. Sain siihen muistaakseni kuusi peliä mukaan, joista kaksi ei muistaakseni futaa laisinkaan. Vaikka samapa tuo, enhän minä sillä mitään muuta kuitenkaan pelaa kuin Sonic The Hedgehogia. Sonic on suurinpiirtein pelaamisen multihuipentuma ja peliteknologian kirkkain jalokivi.

En näistä puheista huolimatta ole koskaan ollut mikään suurensuuri pelaamisen ystävä. Se on kivaa silloin tällöin, mutta Segakin tulee otettua esille ehkä kahdesti vuodessa päivän parin ajaksi ja siinä on tarpeeksi pelattua aikaa pitkäksi aikaa. Ja sen näkee siitäkin, että tosiaan jämähdin sinne 16 bittiin ja kaikenmaailman pleikkarit, wiit ja hevonkusemat eivät enää kiinnostaneet pelikoneina, eivätkä peliensä puolesta. Läppärilläkin pelaaminen on jäänyt muutamaan flipperikertaan ja joihinkin tietopeleihin.

Kun nyt kuitenkin katson taakseni, niin näen jonkinasteisen pelaajan historian. Ja se kaikkia alkoi klassisesta Atari 2600:sta, joka uskoakseni oli perheemme ensimmäinen pelikone. Se oli jotain minkä isä oli ostanut silloin kun taisin olla vielä housuihini paskova rääpäle (hmm,,, on siitä kuitenkin kauemmin kuin viikko.) tämä kone oli tärkeä siitä syystä, että siinä oli Pong. Tiedättehän? Se peli jossa on sivuilla palkit joita liikutetaan ylös alas ja reunalta toiseen pomppii neliöpallo. En muista oliko meillä muita pelejä siihen. Mahdollisesti.

Askel eteenpäin oli Spectravideo, joka oli Atariin verrattuna sama kuin olisi siirtynyt kävelemisestä lentämiseen. Ei mitään muistikuvia mitä pelejä meillä siinä oli, mutta ne olivat jo jotain tasohyppelyitä ja muita vastaavia kuin sitten myöhemmin Nintendollakin.

Oli aika siirtyä Spectravideosta oikeaan tietokoneeseen. Alkoi siis Commodore 64:n hirmuvalta. Ja mikä suloinen hirmuvalta se olikaan. Sain Commodore 64:n pitkän vinkunan seurauksena ja kiitos sen vinkunan, isäni viimein osti minulle kyseisen laitteen. Commodore oli jo ihan oikea tietokone ja voidaan sanoa sen muuttaneen koko tietokonetodellisuuden. Hitot PC:stä (PC on tässä yhteydessä sama asia kuin IBM.) tai Amigasta jotka tulivat kilpailemaan Commodoren kanssa (vaikka ironista kyllä Commodore valmisti Amigankin.) miksikö Commodore 64 oli tärkeämpi kuin PC? No ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että molemmilla pystyi tekemään samoja juttuja, PC vain oli tehokkaampi. Joten Commodore teki jo aiemmin saman kuin PC myöhemmin. Vähän kuin Playstation ykkösestä mennään kakkoseen ja siitä kolmoseen. Tosin Commodore 64 ei ole verrattavissa PC-myllyyn, sillä PC ja Amiga olivat rinnakkaislaitteita ja Commodore oli vain niiden edeltäjä. Mutta kuitenkin, Commodore 64:llä oli samat funktiot kuin tietokoneella on nytkin. Se toimi kirjoituskoneena, säveltämiseen, sensellaista ja jos silloin olisi ollut jo netti käytettävissä (muulla kuin yhdysvaltain armeijalla) niin saattaisin tälläkin hetkellä odotella tämän sivun päivitystä. Mutta pikkupirpanoille Commodore 64:n tärkein merkitys oli siinä, että se oli pelaamisen täsmäisku. Oli moduulit, lerput ja kasetit. Pelaamisen mahdollisuuksia oli useita. Muistan kuinka minuuttitolkulla latasin Nexusta, Commandoa, Ramboa, Outrunia tai jotain muuta klassikkoa kaseteilta. Ja moni kuusnepan omistaja muistanee sen turhautumisen minkä koki kun lataus epäonnistui ja joutui aloittamaan kaiken alusta. Mutta kun peli viimein käynnistyi, niin mikä onni oli liikutella Stallonen lahtaamassa kaikkea vastaantulevaa. Moduulit olivat siitä hyviä, että ne käynnistyivät aina heti. Sääli vain ettei moduulimuodossa suuremmin pelejä vielä tehty, vaan niiden merkitys näkyi vasta konsoleiden aikana. Lerput (no höh! Floppy disc) olivat tietenkin käteviä kun niiltä lataaminen oli suht' vaivatonta ja niille sai usemman pelin mahtumaan, ja kun vielä hieman tuunasi (eli rei'itti) lerppua, niin kääntöpuolellekin sai lisää tavaraa mahtumaan. Ja kuusnepan ansioihin kuuluu vieläpä se, että se tutustutti minut Super Marioon. Pelieni joukossa oli nimittäin vallan mainio tasohyppelypeli nimeltä Giana Sisters ja jossain Mikrobitissä tai muussa mainittiin sen olevan kopio Super Mario Bros.-nimisestä pelistä.

Giana Sisters vei siis minut 80-luvun puolella vielä Nintendon pauloihin. Kyseistä laitetta olin alunperin kokeillut Puuhamaassa ja se oli aivan huisin jänskä vehje. Niinpä kyseisestä huvipuistosta palattuamme, aloitin ahkeran säästämisen (joka on minulle vaikea missio, koska raha polttaa taskussa aina silloin kun sitä siellä on.) Viimein sain kasaan tarpeeksi fyffeä ja sen seurauksena kotiamme koristi tuo Bauhaushenkinen seksikkään harmaa möhkäle. Koneen mukana saimme sen odottamani Super Mario Brosin ja Duck Huntin. Super Mario Bros. oli aivan loistava peli ja on sitä edelleenkin. Grafiikka peleissä oli aivan lyömätöntä aiempiin laitteisiin ja peleihin verrattuna ja kiitos Nintendon moduulisysteemin, se oli helppo ja nopea laite käytettäväksi. Hienoa oli vielä se, että useimmilla ystävillänikin oli NES, joten heidän kanssaan pystyi lainailemaan pelejä. Pelit kun eivät olleet mitään kovin halpoja tuolloinkaan. Ihmeen paljon pelejä sitä tuli kuitenkin ostettua tuolloin. Joista etenkin Bionic Commando, Kabuki Quantum Fighter, Duck Tales, Power Blade ja Super Mariot ensimmäisestä kolmanteen olivat kovasti mieleeni. Nintendolla oli myös joukko pelejä joita inhosin syvästi,,, koska en koskaan pärjännyt niissä kovinkaan hyvin. Mega Manit, Contra ja tietenkin se kenties kaikkien aikojen hermoja raastavin peli, Ghosts 'n' Goblins. Double Dragonit ja muut beat 'em upit eivät koskaan järin olleet mieleeni.

Nintendon kanssa tulin samoihin aikoihin ostaneeksi Gameboyn ja siihenkin läjän pelejä. Gameboyn paras peli oli ja on edelleenkin Tetris. Mutta erinomaisia olivat myöskin Robocop, The Flash ja Super Mario Land. Etenkin The Flash oli kovasti mieleeni, sillä se oli minulle hyvin helppo peli läpäistäväksi. Jostain syystä ostin myös Gameboylle Double Dragonin ja inhosin sitä tässäkin muodossa. Nyt epäilenkin että ostin Double Dragonin NES:lle ja Gameboylle samanaikaisesti tietämättä sen suuremmin mitä ostan. Sinänsä hassua, että Gameboylla Terminator 2 ja Megamanit tuntuivat helpommilta. Kenties ne sitä olivatkin. Mutta oli Gameboyllakin yksi peli joka oli niin vaikea, että teki välillä mieli lahdata kaikki paikkakunnan elävät olennot. Ja se peli oli Gargoyle's Quest.

Sitten kuitenkin yläasteen aikana tuli tehtyä tyhmyyksiä ja aluksi möin Commodoren pois ja sitten vielä Nintendon. Enkä edes muista mihin silloin tarvitsin rahaa niin kovasti, että piti myydä nuo perheenjäsenet jonkun muun kotiorjiksi. Varmaan oli heroiini lopussa tai jotain. Kyseessä oli se sama asia, miksi leluista ja sarjakuvista tuli luovuttua liian helposti, ne tuntuivat kuuluvan sinne pentujen juttuihin. Jos sitä olisi silloin tiennyt, että on vielä tämänkin ikäisenä täysi kakara, niin olisi varmaan tajunnut säästää kaikki se poproska mitä oli siihen mennessä haalinut. Nyt sitä saa sitten ravata divareissa ostelemassa jotain Action Forceja, metsästää nettikaupoista roskaleffoja ja etsiä sitten Huudosta jotain Nintendoa. Hassua kyllä, kallein investointi olisivat lelut, sillä jostain pentuaikojen Han Solosta saa maksaa jonkun pikkuvaltion vuosibudjetin verran. Onneksi edes perinteiset sarjakuvat ovat nyt niin passé, että niitä saa suht' inhimillisellä hinnalla. Ne mistä en kuitenkaan missään vaiheessa edes harkinnut luopuvani, olivat Gameboy ja Teräsmies-sarjikset.

Kotona pelaamisen lisäksi kyseistä urheilulajia tuli harrastettua silloisen Simolinin yläkerrassa olevassa elektroniikkaosastolla. Siellä tuli Mikan kanssa vietettyä tuntikausia pelaten Nintendoa. Erikoista oli se, että vaikka kulutimme siellä aikaa aivan rutosti, niin koskaan meitä ei ajettu pois, tai neuvottu siirtymään johonkin päihdehoitolaan. Yleensä vieläpä otimme myyntihyllyistä pelejä ”kokeiltavaksi” ja pelasimme niitä. Emme tainneet kumpikaan tosin koskaan ostaa sieltä pelejä. Toinen suosittu paikka yläasteen aikana oli Appelin Laattaliike. Laattaliike? Kyllä, juuri niin, laattaliike. Appel oli (on) keittiön ja kylppäreiden laatoitukseen erikoistunut herra joka innostui pelaamisesta ja rupesi liikkeessään pitämään pelien vaihtopistettä. Sinne siis tuli usein suunnattua pelaamaan sellaisia sen hetken trendipelejä kuten Street Fighter 2, Pit Fighter ja Mortal Kombat. Vaikkakaan nuo tuollaiset pelit eivät minua kiinnostaneet suuresti, niin kun kaverin kanssa pelasi, niin niissä sai sentään kahden pelaajan moodin päälle. Ja jos kerran joku liike antaa ilmaiseksi pelata pelejä, niin sitä ei toivota kuuta taivaalta kermavaahdolla.

Ei myöskään saa väheksyä aiemmin mainittua Puuhamaata, ja sen lisäksi esille on otettava huonosti tunnettu huvituspaikka nimeltä Linnanmäki. Linnanmäen pelit erosivat osittain Puuhamaan vastaavista. Ensinnäkin Linnanmäen pelit olivat maksullisia ja toisekseen Linnanmäen pelit olivat kahta sarjaa:

A) Rahapelejä joissa oli lievä mahdollisuus voittaa rahaa.

B) Konsolipelit kuten Afterburner, tai Splatterhouse. Tähän kuuluivat monenmoiset simulaattorit. Istuttiin moottoripyörän päällä, tai astuttiin sisään lentokoneen ulkohuussiin.
Puuhamaassa pelit jakaantuivat siten että olivat:

B) Konsolipelit kuten Afterburner tai Splatterhouse.

A) Nintendopelit joita ei Linnanmäeltä löytynyt laisinkaan. Puuhamaalla oli varmaan jokin yksinoikeus Nintendopeleihin ja sieltä löytyikin aina kaikki uusimmat Nintendopelit.
Puuhamaan suurin plussa oli siinä, että kaikki pelit olivat ilmaisia (sisäänpääsyssähän se oli kuitattu.) Joten kun minäkin jatkuvasti kuolin jossain pelissä, niin ei tarvinnut syytää jatkuvasti rahaa Sammon sisuksiin, jotta sai jatkaa pelaamista.

Nyt siis jälleen kerran mieleeni on loisen tavoin hiipinyt ajatus siitä, että olisi kiva jälleen kerran huutaa naama punaisena television ruudulle ”HYPPÄÄ! HYPPÄÄ!” ja nauttia pelien tuomasta sydämenahdistuksesta.
Katsotaan mihin päädyn.
Se ei voi olla mitään hyvää.

Riddle me this, riddle me that, miksi Merikukka Forsius saa vielä levittää persettään eduskunnan pehmeillä istuimilla? En pidä mitenkään erikoisena sitä, että jonkun ihmisen maailmankuva, uskomukset ja asenteet muuttuvat ajan myötä. Se on vain loogista. Mutta kyllä se silti ihmetyttää, että kuinka vahva ihmisen vakaumus on alunalkaeenkaan ollut, kun tekee vaihdon vihreistä kokoomukseen. Sehän on kuin hipistä tulisi sotilas. Merikukka Forsius (onhan hän vielä nykään Forsius, eikä mikään Merikukka Harkimo, tms.?) oli kansanedustauransa alussa perinteisen Koijärvivihreän näköinen. Oli kumisaappat, haalarit, villapaita ja ponnari. Eikä meikistä tietoakaan. Sitten Forsius rupesi pukeutumaan kuten muutkin pissikset ja upotti naamansa mustaan maalipönttöön. Nykyäänhän hän muistuttaa ulkonäöltään ihmeen paljon jotain Kauna-elokuvan pandasilmää...
... Ennen kuin sitä hyperventiloidaan ja puuskuttaen kiukutellaan että ”miten se ulkonäkö muka mihinkään liittyy?” Niin ei tietenkään mitenkään, mutta tuo pandasilmähuomioni tulee yhdistettyä muuhunkin piakkoin. Kun ajatellaan forisuksen tähänastista vihreää uraa, niin se näyttää menneen näin: haalarivillapaita maajussista eduskuntaan, jossa on nähty pienen ihmisen riittämättömyys ja pienen puolueen vikinä isojen jaloissa. Jätetään luomuviljelijä mies, isketään kajalit päälle, isketään Hjallis Harkimo. Harkimo, mies josta ei saa vihreää maalitelallakaan. Jätetään vihreä aate ja mennään aivan päinvastasieen suuntaan. Loogista olisi, jos siirrytäisiin hieman poispäin vaikka johonkin kommareihin tai demareihin, mutta täyskäännös aatteissa kokoomuksen suuntaan. Tämä saa miettimään, että kuinka suuren aatteen palossa Forsius oli ennenkään ja voidaanko Forsiuksen muodonmuutos (hienommin metamorfoosi) nähdä hänen imagonsa muuttumisen myötä. Jos Forsiuksen ulkoinen imago on liikkunut samaa tahtia aiemman aatteen hylkäämisen kanssa, niin tällöin voidaan olettaa, ettei Forsius ole ollut vihreä enää pariin, muutamaan vuoteen. Ja jos noin on, niin sitten hän on ollut töissä valheen varjossa jo pitkään. Forsius osoittaa suurta epäloogisuutta kertoessaan syyksi puolueen vaihtoon sen, etteivät vihreät tukeneet enää häntä. Kun olisi pitänyt pikemmin kertoa miksi juuri kokoomus, vihreiden sijaan. Ja mitä väliä sillä on, tukivatko vihreät liittona enää Forsiusta. Ymmärrettävästi jos vihreät ovat hyljeksineet Forsiusta, niin hän halusi eroon heistä, mutta miksi se muuttaisi aatetta. On kuitenkin huomioitava, että vihreä aate ei ole sama kuin vihreät puolueena.

Ajatellaanpa asiaa esimerkin kautta: Olet Jumalaan uskova, mutta paikallienn kirkko ei päästä sinua alueelleen. Hylkäät siis Jumalan, koska et pääse kirkon sisälle? Miksi voit uskoa Jumalaan vain, jos olet kirkon sisällä, etkä vaikkapa kotona?

Miksi Forsius ei voi uskoa vihreään aatteeseen, jos kyse on vain siitä ettei puolue tue häntä. Tuolla logiikalla kukaan ei voi olla kyseisen puolueen kannattaja, jos ei ensin joku tue häntä ajatuksessa kannattaa kyseistä puoluetta.
Ja jos kerran Forsius on valittu edustamaan kansaa vihreänä edustajana, niin mitä hittoa hän siellä enää tekee, kun ei kerran ole vihreä? Vastaava kysymys voidaan kysyä kaikista eduskunnassa ollessaan puoluetta vaihtaneilta edustajilta. Jos vihreiden riveistä vihreänä edustajana valittu edustaja vaihtaa kesken kautensa puoluetta, tulisi hänen samantien jättää eropaperit sisään. Hän itsekin tietää, että he jotka äänestivät häntä, eivät äänestäneet siksi että hän olisi kokoomuslainen. Reilua olisi, että hän eroaisi ja yrittäisi seuraavissa vaaleissa uudelleen sisään kokoomuksen ehdokkaana. Mutta reilu pelihän ei kannata.
Tämä on jälleen osoitus siitä miksi kenenkään ei tulisi ikinä äänestää ketään mihinkään.
Onneksi heille kansanedustajille on taas luvassa roima palkankorotus. Eihän sitä muuten pääse polkemaan rahvasta jalkoihinsa, jos ei ensin saa sullottua taskuihinsa rahaa enemmän kuin tarvitsee.

----------------

Tätä taustoitti: Ratatouille ost. (music by Michael Ciacchino)

Hammaslääkäri : The Doomsday Machine

NÄE! Kuinka hammaslääkärisi vaanii savannilla gaselleja.
TUNNE! Kuinka hammaslääkärisi upottaa kyntensä vasempaan pakaraasi.
KUULE! Mielipuolen kauhistuttava suunnitelma: ”sano jos sattuu, niin pidetään pieni tauko.”

Kävin tänään hammaslääkärissä vaihdattamassa paikan eräästä hampaastani. Joo joo, ihan vain huvin vuoksi. Ajattelin että oli aika tuunata paikka ja saada siihen hieman tribaalikuvioita Markus Selinin hengessä, uudet kajarit että saa trancen jytäämään to the max ja gps-paikannin. Nyt siinä paikassa on tahdon alistamislaite, jotta joku muu voi todeta ”we are controlling your televisionset.” Eijei, kyseessä oli vain jokin radioaktiivinen vanha uraanipaikka joka oli ilmeisesti syytä vaihtaa uuteen huippumoderniin muoviseokseen. Kuitenkin, tämä hammaslääkärikeikka sai minut muistelemaan aiempia hammaslääkärireissuja, hammaslääkäreitä ja ylipäätään hammas hampaasta-seikkoja.

Hammaslääkäripelko on hyvin yleistä ja siitä on tehty tutkimuksia pilvin pimein. Suurin osa syistä joiden uskotaan aiheuttavan hammaslääkäripelkoa ovat ietenkin loogisia. On aiempi huono kokemus hammaslääkärikäynnistä, on kuultu pelottavia tarinoista hammaslääkäreistä, ja sitä sun tätä. Ja jostain syystä yhdeksi hammaslääkäripelon aiheuttajaksi kuvaillaan usein matalaa koulutustasoa. Joudutte nyt vain uskomaan sanaani tuosta, koska en aio linkittää mitään todisteita, tai siteerata ketään sen vuoksi. Matala koulutustaso? Miksi kukaan ydinfyysikko pelkäisi koulutuksensa vuoksi vähempää hammaslääkäriä kuin joku ala-asteen kesken jättänyt? Ymmärrän täysin että suhteessa, hyvin koulutettujen hampaat ovat paremmassa kunnossa kuin huonosti koulutettujen. Sehän on vain loogista. Hyvän koulutuksen kun pitäisi taata huonoa koulutusta paremmin, isompipalkkainen työ. Hammaslääkärireissut ovat kalliita, joten rahakkaampi ihminen menee ehkä helpommin hammaslääkärin juttusille. Köyhemmälle ajatus kalliista hampaidenpesusta voi tarkoittaa viikon suklaapatukoita, joten ehkei hän niin innokkaasti hammaslääkäriin tanssahtele. Mutta kyse on enemmänkin vain siitä, että toinen joutuu ajattelemaan toista enemmän sitä, että mihin sitä rahaa riittää kulloinkin. Tietenkin jos ajatellaan sitä, että jos huonosti koulutettujen joukossa on kerran enemmän köyhyyttä ja siten vähemmän hammaslääkärireissuja, niin heillä voi myös täten olla huonommassa kunnossa hampaat. Ihminen joka tietää pitävänsä huuliensa takana huonokuntoisia hampaita, pelkää kenties siksi hammaslääkäriä, että tietää mitä hammaslääkäri sanoo: ”Sä oot oksettava ja sut pitäis haudata elävältä.” Ehkä, ehkä kyllä. Mutta jos taas ajatellaan tuota tarkemmin, niin eihän se ole mitään. Hän huonosti koulutettu ei niinkään pelkää hammaslääkäriä, vaan sitä tietoa jonka hän tietää jo. Kun taas ajatellaan peruskoulun jälkeistä aikaa. Suomessa kun peruskoulun aikana saa sen ilmaisen hammashuollon, niin tässä vaiheessa sekä tulevan huonosti koulutetun, että sen toisen hampaat olisivat siis yhtä hyvät ja huonot. Heti viitisen vuotta yläasteen jälkeen toinen heistä on jo huonosti koulutettu ja toinen hyvin, ja sitten muka heistä huonommin koulutettu pelkäisi enemmän hammaslääkäriä. Epäloogista. Mutta yleistys on yleistys, eikä sekään tyhjästä synny. Joten uskotaan nyt suosiolla että raksaduunarit pelkäävät hammaslääkäriä kuin syfilistä ja NASAn henkilökunta pyytää aina vain lisää poraa ja mieluusti hermoon. Ei sillä nyt niin väliä ole, koska se ei minua kiinnosta tätä enempää. (Muuten, kiitos Helsingin Yliopiston opettajalle, Andres Grossille siitä loistavasta huomiosta, että hammaslääkäripelkoa esiintyy useasti paniikkihäiriöstä kärsivillä. Voi jukran pujut!)

Hammaslääkäripelko on siis yleistä ja etenkin kun muistelee ala-asteen aikoja, niin kaikki paitsi Jack Nicholson ja Steve Martin pelkäsivät hammaslääkäriä. Tai eivät tietenkään itse hammaslääkäriä, vaan sitä että lähes kaikki mitä hammaslääkärituolisssa tapahtuu, on jossain määrin kivuliasta. Hammaskiven poisto. Eikö olekin ihanaa kun sillä koukulla revitää alaleukaa sijoiltaa ja kuuluu se nyppivä, metallinen ”dink!”-ääni. Itse poraus tietenkin. Jopa kivunlievitys sattuu kun se neula isketään ikeneen. Ja kun on suu tungettu täyteen pumpulia, niin ihmeellisesti rupeaa leukaperiä kolottamaan. Joten tieto siitä että kohta sattuu, on se mitä oikeastaan pelätään hammaslääkärissä. Ei sille voi mitään, mutta hammaslääkärissäkäynti on yksi ikävimpiä toimenpiteitä ihmiselon aikana. Itse en ole koskaan pelännyt hammaslääkärissä käyntiä, vaikkakaan en myöskään ole sitä ilolla ottanut vastaankaan. Se ei kuitenkaan ole pelottanut. Mutta noin toteaa vain järkeni. Hikirauhaseni eivät ole samaa mieltä, sillä tiedän nostavani hikeä pintaan enemmän hammaslääkärituolissa kuin poissa siitä. En ole eläissäni kokenut hammassärkyä reiän takia, vaikka Luoja tietää että niitä on ollut riittämiin. Mutta itse peikon mylläämä reikä ei ole särkenyt. Ei vaikka olisin uittanut reikäistä hammasta kuumassa kahvissa jäätelön kera. Tietenkään en olisi kahvissa uittanut mitään osaa itsestäni, koska en nauti kahvista. Eniten kipua hampaitteni vuoksi olenkin kokenut nimenomaan hammaslääkärin käsittelyssä. Täytyykin huomauttaa että olen hyvin tyytyväinen suomalaiseen hammashoitoon, paitsi tietenkin silloin kun en ole ollut tyytyväinen. Olen kuitenkin pitänyt hammashoitoa eräänlaisena välttämättömänä pahana, joka on silloin tällöin koettava. Ja vähintään silloin kun ei muista koska on viimeksi käynyt hammaslääkärissä, on jo aika varata uusi tarkastusaika.

En voi sanoa että yksikään hammaslääräireissu tähänastisen elämäni aikana olisi ollut miellyttävä ja olisin iloinnut siitäkin kerrasta. Mutta on kertoja jolloin on jotain sellaista tapahtunut, että niistä saa aikaan aikakin lievästi mielenkiintoisen anekdootin. Tai sitten ei.

Muistan kuinka ala-asteella koko lähetettiin joukko oppilaita aina kerralla hammaslääkäriin. Ei, ei meitä porattu kaikkia samanaikaisesti jollain 10-terän poralla, mutta samanaikaisesti menimme vastaanotolle ja yksi kerrallaan meidän nujerrettiin. Jostain syystä katsoin joskus ekaluokkalaisena olevani tarpeeksi tärkeä ottamaan hammaslääkäriin mukaan sähköhammasharjan, kun muilla oli perinteinen höyryllä,tai kivihiilellä toimivat. Olin ainoa jolla oli mukanaan sähköhammasharja, ja juppiudestani huolimatta, en ollut Gordon Gekko, vaan olin poikkeava, joka olisi pitänyt eristää karsinaan ja tutkia. Muistan kuinka silloin muksuille annettiin sellainen punainen tabletti imeskeltäväksi, jonka väriaines tarttui plakkiin ja osoitti siten kaikille kuinka huonosti hampaat olivatkaan hoidetut. Ja vasta kun sen spraymaalin oli saanut hinkattua pois, olivat hampaat muka tip top ja hokkus pokkus. Ala-asteaikaisesta hammashoidosta muista myös erään kirjasarjan jota lueskelin odotushuoneeessa. Muistaakseni se oli Mika (hänen nimensä on Mika) tai Janne (no c'mon),,, saattoi se olla Heikkikin (Heikki),,, tai sitten se oli joku muu, joka osoitti minulle kirjan nimeltä ”Teemu karvainen kaveri.” Kirja ei kertonut hirsutismista, vaan kyseessä oli jokin koira ja koira luonnollisesti oli karvainen, ja Teemu. Se oli ihan hyvä kirja, mutta se ei ollut se kirjasarja jota luin ala-asteen aikaisilla hammaslääkärireissuilla. Vaan kyseessä olivat Gunilla Wolden Teemu-kirjat. Sellaiset mestariteokset kuten ”Teemu on pieni,” ”Teemu leipoo” ja ”Teemu tappaa karhun paljain käsin.” Voi olla, että noista viimeinen on puhdasta harhaa. Laitan loppuun muutaman esimerkin Teemu-kirjoista.

Silloin ala-asteen aikana minua pelotti itse hammasruhjontaa enemmän puudutus. Ajatus siitä että joku puukottaa sinua ikeneen ei houkuttanut pientä karhunpoikaa. Puhutaan,,, tai minä puhun (kirjoitan) ja sinä kuuntelet (no höh! Luet) siitä hieman lisää myöhemmin.

Kerran minulta lohkesi pala hampaasta ja sen korjausprosessi osoitti kuinka erilaisia hammaslääkärit ja heidän tapansa voivatkaan olla. Siihen aikaan kävin eräällä naispuolisella hammaslääkärillä joka oli aina sen näköinen kuin olisi juuri riidellyt jonkun kanssa. Joten hänen luonaan ei mielellään käynyt, mutta eihän silloin tajunnut että lääkärinsä voi aina vaihtaa. Ja juuri tuolloin kun hampaastani lohkesi pala, huomasin millainen bitch hän oikein olikaan. Ei vain se että hän toimi liukuhihnatyyliin, että kunhan saa vain mahdollisimman nopeasti pois jaloista, mutta hänen työnsä osoittautui huolimattomaksi räpellykseksi. Varasin ajan joka oli peruutuaika ja kyseessä oli päivän viimeinen aika. Hetken hän ruhjoi suutani tehdessään lohjenneen palan tilalle uutta palaa. Sitten hän kysyi ja vastasi itse ”haluutsä että mä teen sen nyt samalla loppuun, mä en haluais tehä sitä nyt, kun mun työvuoro päättyy.” Sano siinä nyt sitten mitään vastaan, kun ei kerran haluta vastausta kuulla. Etenkin kun heti tajusi, että sanomalla ”joo, mä haluisin ett' se tehään kerralla loppuun” saataisiin kiukkuista mutinaa ja fight clubiksi luokiteltavaa hoitoa. Luonnollisesti hän ei koskaan halunnut antaa puudutusta, koska se kestää hiukan aikaa kun puudutus rupeaa tehoamaan ja se kramppaisi hänen liukuhihnatekniikkaansa, kun joutuisi sen takia hidastamaan. Jos pyysit puudutusta, niin hän sanoi ”ei sitä tähän tarvitse” ja vain muutaman pyynnön jälkeen tuli piikkiä ikeneen. Niin ja se korjattu pala hampaassa. Perseelleenhän se tietenkin meni. Aluksi hän varasi minulle seuraavan ajan puolen vuoden päähän, keskikesälle. Joten siinä sitä vain sitten odotteli suosiolla ja totutteli hiukan oudon muotoiseen hampaaseen. Vain päivää ennen varattua aikaani, soi puhelimeni (ollessani muuten kirjaston sci-fi-hyllyn luona) ja siellä sitten joku vastaanottovirkailija kertoi, hammaslääkärini oli päättänyt sijoittaa kesälomansa alkamaan juuri sille päivälle kun aikani olisi ollut. Pidättelin kiukkua ja totesin virkailijalle, että olin odottanut jo puoli vuotta jotta hampaani keskeneräinen työ viimeisteltäisiin ja en haluaisi odotella jonkin kesäloman takia hetkeäkään kauemmin. Onneksi kyseinen virkailija ehdotti että hän vaihtaisi pysyvästi hammaslääkärini toiseksi ja olin hyvin tyytyväienn tähän ratkaisuun. Ja pääsin sitten seuraavana päivänä hoidattamaan hampaani loppuun asti ja nyt tuleekin se kohta jossa kerrotaan miten aiempi hammaslääkärini ryssi sen hampaan teon. Uusi hammaslääkärini huomasi heti röntgenkuvista, että hammaspala oli tehty väärin ja sinne oli jätetty ilmakupla sisälle. Asia tietenkin tarkoitti sitä, että hammasta oli turha hioa, sillä hampaan rakenne oli niin hauras, että yksikin kovempi kolaus olisi saattanut särkeä sen sirpaleiksi. Joten ei kun aiemman tekemä pala irti ja uuden teko tilalle. Tietenkään se ei tullut maksamaan mitään, koska heidän mokansa se oli. Mutta tämä hammaslääkärin vaihto oli erittäin fiksu ja onnistunut teko. Sillä hän ei pidä kiirettä ja kyselee aina välillä että sattuuko ja jos ynisee myöntävästi, pitää hän pienen tauon. Hänelle hammaslääkärin toimi ei ole siis jokin kilpailu jossa pitää voittaa, vaan työ joka pitää tehdä hyvin. Ja vaikka en kovin usein hammaslääkärissä käy, niin olin tänäänkin hyvin otettu, kun hän kutsui minua etunimeltä. Sen sijaan että olisi tehnyt sen perinteisin, jossa kutsutaan potilas paikalle vain sanomalla sukunimi. En odota että että jonkun hammaslääkärin tulisi muistaa jokaisen potilaansa nimi ja hänkin sen varmasti lunttasi papereistaan ennen kuin sanoi sen, mutta että lääkäri kutsuu sinut hoitoonsa sanomalla ”moi Teemu.” (Teitä hän kutsuisi todennäköisesti jollakin muulla nimellä, ellette nyt sitten satu kaikki olemaan Teemuja.)

Niin se puudutus. Puudutuspiikki oli sellainen jota pelkäsin jossainmäärin muksuna ja siitä nimenomaan oli kuullut kauhutarinoita. Kerrottiin kuinka puudutuspiikki veisi isyyden ja tekisi lapsistasikin eunukkeja , kuten sinusta. No, kuinka siis puudutuspiikki tulisi sattumaan enemmän kuin itse poraus. Ei siinä nyt väärässäkään ole olutu, kun on sellaista väitetty. Sillä totta Mooses puudutuspiikki sattuu kun sen tuikataan ikeneen, mutta se pieni pistos on nimenomaan pieni pistos itse porauksen rinnalla. Joten jos lääkärinne ehdottaa puudutusta, niin ottakaa ihmeessä. Jos talonmiehenne ehdottaa puudutusta, niin ottakaa ihmeessä. Ala-asteella en uskaltanut ottaa puudutusta vaan puristin henkeni hädässä käsinojia ja pyysin että saisin ylittää Styxin mahdollisimman nopeasti. Myöhemmin totesin, että kokeillaan nyt sitten puudutusta kerrankin ja takaisin ei ollut enää paluuta.

Minne ovat muuten kadonneet, tai pikemminkin miksi ovat kadonneet ne vanhat hammaslääkärien tuolit joissa oli käsinojat. Nykyään hammaslääkäreissä ovat käytössä ne ihme futuristiset neonväriset kupit joissa ei ole käsinojia. Tiedän että ne aiemmat poistettiin käytöstä sen takia, että niissä ollut muovipäällyste haurastui helposti niistä puhdistusaineista joilla tuolit pyyhittiin. Ja tietenkin suuri syy siihen miksi vanhat tuolit heitettiin mäkeen on se, että ne eivät olleet tarpeeksi trendikkäitä. Mutta miksi näihin uusiin malleihin ei tehty käsinojia? Siinä kun makaat ne ääliömäiset lasit silmilläsi ja tohtori Teurastus silpoo suutasi, haluaisit varmasti puristaa itku silmässä käsinojia, mutta nyt joudut tyytymään pitämään käsiäsi ristissä vatsasi päällä.
Kun vielä saataisiin puudutuksen lisäksi jokin keino jolla katoaa poran ja muiden laitteiden ääni Ja kun vielä saataisiin ajatukset pois itse tapahtumasta, niin ihmiset varmaan jonottaisivat hammaslääkäriin huvipuistojen sijaan. Silmille ne naurettavat lasit ja korville kuulokkeet joista Britney Spears laulaa ”oops, i did it again.”

Suomen hammashoito on erinomaista, silloin kun se ei ole huonoa ja oikeastaan suurin ikävyys ovat ne sairaan pitkän jonotusajat. Yksityinen nyt on asia erikseen, mutta ketäpä yksityinen nyt kiinnostaisi? Ei ketään that's who!

Ja mitä hittoa tämä tarkoittaa? Nyt kun tänään on Ystävänpäivä, niin kaikkialle on tungettu niitä naurettavia sydämiä ja muita lässynlässyn-symboleja, mutta mikä tämän idea on? Ericssonin kännyköillä on se ääliömäinen slogan jossa ilmeisesti todetaan ” i love ericsson.” mutta sen siinä loven sydänsymbolin tilalla on Ericssonin nuija logo. Miten se oikeasti pitäisi lukea? ”I Ericsson Ericsson?” No kuitenkin, jokin sana tai kirjain on korvattu symbolilla, aivan kuten ”I H8.” Mutta miten tuo pariskunta luetaan? Ilmeisesti kyseessä on sana Google, mutta jos äijeli on O ja mummeli on G, niin siitähän tulee sitten Googe. Vai ovatko nuo kaksi sydänpalloa L. Sittenhän siinä olisi kaksi ällää ja siitä tulisi Googlle.

Ja lopuksi Teemu.

Teemu-kirjoissa Teemu tekee aina jotain ja samalla opettaa lukijalleen miten se ainakin kirjan tekijän mielestä tulisi tehdä. En muistanutkaan kuinka häiriintyneitä Teemu-kirjat oikeastaan ovatkaan. Itse tekstissä ei mitään hirveitä outouksia tule, mutta katsokaa nyt Teemua. Heppu näyttää joltain 30-kymppiseltä pilvessä olevalta brittipopparilta. Se tekee Teemu-kirjoista pelottavan. Ja arvatkaapa mitä, tuo Teemu asuu vielä vanhempiensa luona. Kyllä tuonikäisen tyypin pitäisi muuttaa jo omilleen. Teemun paras kaveri on nalle, jonka nimi ilmeisesti on Nalle ja näyttääpä siltä, että Nalle on nauttinut jotain LSD:tä tai muuta mieltä ylentävää.

Tätä taustoittivat:

Star Trek Astral Symphony (musiikkia Star Trek-elokuvista)

Babylon 5 : Messages From Earth (musiikkia Babylon 5-sarjasta)

...Noir

Päätin sitten, että en aio muuttaa tämän blogin teemaa, vaan se saa edelleenkin sisältää ihan mitä tahansa sontaa nyt saankin suollettua ulos. Mutta en hylännyt ajatustani tehdä elokuva-arvosteluihn keskittyvää blogia ja sellainen löytyykin nyt sitten täältä...
...NOIR
...Noir ei keskity mihinkään tiettyyn elokuvagenreen, vaan kirjoitusten kohteeksi joutuvat ne elokuvat joista kulloinkin keksin jotain kirjoitettavaa. On kuitenkin todennäköisempää, että arvosteluiden kohteina ovat enemmänkin ns. roskaelokuvat, kuin kokoperheen romanttiset hollywoodkomediat, tms. Jos joku nyt välttämättä haluaa kuulla mielipiteeni jostain tietystä elokuvasta, niin sen kuin pyytää, jotta osaan olla välittämättä pyynnöstä.
On kuitenkin mahdollista, että kahden blogin ansiosta toinen tulee kärsimään. Mutta väliäkö sillä kun ei näitä kuitenkaan kukaan jaksa lukea.

Nicolas Doping

Marion Jones, Mika Myllylä, Ben Johnson, Jari Isometsä ja vaikkapa nyt tämä ilmeisesti kuuluisuutensa huipulla oleva Kaisa Varis. Niinpä, urheilijat jos ketkä ovat hyviä esikuvia kasvaville nuorille. Mutta eipä nyt olla naiveja, sillä dopingia on ollut ja tulee aina olemaankin. Ja vaikka kun Suomessa joku käryää niin ovat heti Norskit vinkumassa että kuinka häpeällistä se on ja turskan luvatussa maassa ei sellaista tapahdu. Se ettei ole jäänyt vielä kiinni ei tarkoita etteikö douppausta olisi sielläkin. Sillä jos ajatellaan vaikka oikeastaan ketä tahansa A-testissä kiinni jäävää urheilijaa, niin eihän kukaan heistä ole dopingia hyödyntänyt. Ettekö usko? Eikös se ollut esimerkiksi juuri Isometsä joka puhui jostain vitun oikeusmurhista sun muista salaliitoista joiden kohteeksi oli viattomana joutunut. Mutta ei sillä ole väliä oliko kyseessä Isometikkö vaiko joku muu. Tottakai sitä kannattaa kieltää väärinkäytökset ja vakuuttaa viattomuuttaan. Onhan vielä mahdollisuus että kaikki paha vain häipyy tuulen mukana. Sillä onhan edessä B-testi joka sinetöi koko asian ja jos se osoittautuu puhtaaksi, niin A-testi oli eittämättä väärässä. Mutta jos A-testi näyttää kiellettyjä aineita ja B-testi puhdasta, niin voihan se olla se B-testi joka oli väärässä... Tehkää siis vielä C- ja D-testit. Miksi urheilija joka tietää tekevänsä toistuvasti väärin, kiinni joutuessaan syyttelee muita ja vakuuttaa olevansa itse viaton? Sitten jotkut kuolioaivot itkevät että ”antakaa sille uus mahdollisuus.” Tottakai. Pikajuoksija joka jää kiinni, ansaitsee uuden mahdollisuuden,,, mutta tapahtukoon se jossain pikaruokalassa, tai missä tahansa muualla kuin omassa aiemmassa lajissaan. Ei, se ei ole kylmää vaikka niin luulette. Jos pystytään aukottomasti todistamaan että dopingista kiinni jäänyt urheilija on tietämättään käyttänyt dopingia, niin silloin hän oikeasti ansaitsisi uuden mahdollisuuden. Mutta urheilija joka on tiennyt tekevänsä väärin, hän saa luvan mennä ovesta ulos. Mistäkö sitten tiedämme onko urheilijaa johdettu niin harhaan, että hän on tietämättään käyttänyt dopingia, tai mistä tiedämme että jos hän käytti dopingia vain kerran, juuri silloin kun jäi kiinni. Onko sillä väliä? Jos joku on oikeasti niin sinisilmäinen että on noin pahasti johdateltavissa harhaan, niin hän on jo alkujaan väärällä alalla. Ja niissä tapauksissa, kun urheilija käyttää ensimmäistä kertaa douppausta ja jää kiinni, niin Kummelisontaa siteeraten ”miksi teit sen?” Isometsän tapauskin osoitta että kyllä suusta saa paskaa valumaan rutostikin, jos vain haluaa. Ensin kiinni jäädessä kiistetään asia, syytetään lavastuksesta, sitten myönnetään, otetaan syyt omille niskoilleen ja nostetaan omia pisteitä, sitten odottaakin poliitikon ura. Entäpä Marion Jones? Ollaan maailman menestyneimpiä urheilijoita. Ollaan kilttejä lapsille ja eläimille. Mies jää kiinni dopingista. Katkaistaan välit ja sanotaan olleensa itse täysin puhtaita ja tietämättömiä siipan kaman vedosta. Päätetään valehdella oikeudessa (aina fiksu veto.) Jäädään kiinni. Itkeä tihrustetaan kun vankilatuomio tulee eteen. Mutta juuri sen itkunpillityksen ansiosta nyt joku lahopää siellä jossain periferiassa ajattelee, että Jones sai aivan liian kovan rangaistuksen ja ansaitsisi uuden tilaisuuden. Jos Jones ansaitsisi uuden tilaisuuden, niin olisi nyt sitten viimeistään ollut valehtetematta oikeudessa. Ja mitä tapahtuu kun uusi mahdollisuus tulee eteen? Sitten tapahtuu Kaisa Varis. Ensin sitä jäädään kiinni kamasta, kärsitään seuraukset, tehdään voitokas paluu ja sitten jäädään kiinni kamasta. Nerokasta. Tyhmintä Variksen tapauksessa on se, että olisi nyt luullut kamaveteraanin tiedostavan aiempaa paremmin keinot välttää kiinnijääminen. Mutta ei, sitä pitää mennä taas vetämään itseään löysään hirteen. Annetaan Kaisalle uusi mahdollisuus. Hänellä voisi olla lupaava ura apteekkarina.

Douppaajien uran pitäisi kulkea niinsanottu Myllylä:
1. Palkintokaapit täyteen voittoja.
2. Esitellä televisiossa saakka valmennusmetodeja rämpimällä suossa ja kiroilemalla. Näin osoitetaan olevansa täysin luomukuntaa. Ollaan siis julkisuudessa maitopoikaa.
3. Jäädään kiinni dopingista ja annetaan ihmisten kyseenalaistaa kaikki Myllylän palkintokaapin kippojen ja kuppien puhtaus.
4. Aloitetaan kilpauran jälkeen ternimaitobisnes joka luonnollisesti menee perseelleen.
5. Alkoholia.
6. Avioliitto perseelleen.
7. Rahavaikeuksia.
8. Oikeusjuttu rattijuopumuksesta.
9. Nyt onkin Myllylän aika vedota uuden elämän alkuun ja viedä tarinaansa eteenpäin puhdistautumalla ja osallistumalla Rocky-teeman soidessa johonkin senioreiden kisoihin. Sen jälkeen voikin sitten antaan Eeva-lehdelle haastattelu jossa kertoo ”olen vihdoinkin sinut itseni kanssa. En enää tunne menestymisen pakkoa, vaan osaan nauttia hiihdosta. Tärkeintä ei ole voitto, vaan hyvä meininki.”
10. Ja kunhan Markus Selin omien oikeusjuttujensa välissä ehtii, niin onkin aika tehdä elokuva nimeltä Mika, ja laittaa kanteen tribaalikuvioita.

Tietenkin, voisihan Myllyä pitää alkoholisminsa ja ryhtyä poliitikoksi. Sellainenhan olisi pieni juttu siellä muiden rötösherrojen ja -rouvien joukossa.

Dopingista kiinni jäävillä urheilijoilla on tapana aina selittää viattomuuspuheidensa joukossa, sitä kuinka nykyurheilussa ei pärjää ilman kamanvetoa. Tietenkin niin kauan kun kukaan muu ei jää kiinni, voidaan todeta että kiinni jäänyt vaikuttaisi olevan ainoa joka ei nykyurheilussa pärjää ilman douppausta. Mutta ei ei, kyllä siellä on norskien Björnit ja muut jotka jonkinasteista douppausta harrastavat. Ei siihen muita todisteita tarvita kuin todennäköisyys. Me ihmismuotoiset olennot, emme määräävästi toisistamme eroa, olimme sitten missä päin maailmaa tahansa. Joten mitä tapahtuu yhdessä maassa, tapahtuu myös toisessa. On vain ajan kysymys koska se tulee ilmi. Olihan Suomenkin urheilussa niin hellanduudelispuhtoinen imago ennen Lahden tapausta. Nyt,ei.
Jos Kaisa Varis ei vieläkään muka tiennyt käyttävänsä laittomia keinoja, niin hän tarvitsee ihan erityyppistä apua kuin sukset jalkojensa alle. Ei kukaan voi olla enää aiempien tapausten valossa niin tyhmä, etteikö tietäisi mitä sisuksiinsa saa. Ja jos, ja oletettavasti niin, että Varis tiesi viimeistään uusimman kärynsä aikana tehneesä tuhmuuksia, niin mitään uutta mahdollisuutta hän ei ansaitse. Siirtyköön kunnallispolitiikkaan.
Mutta itseasiassa he urheilijat jotka valittavat ettei nykyurheilussa pärjää ilman lisäaineita, eivät väärässäkään ole. Jos unohdetaan kaikki urheilussa kielletyt aineet, niin mistä johtuu että joka toinen urheilija tuntuu tarvitsevan astmalääkitystä? Jos ajatellaan loogisesti että sinä siellä väsymystä tunteva lukija olet valitsemassa urheilijoita kilpailemaan missä tahansa kisassa, niin eikö olisikin todennäköistä että jos luet papereista Jukkapekan olevan astmaattinen, niin et kenties laittaisi häntä valintakriteereissäsi korkealle. Mutta siltikin meillä ja muualla on maita edustamassa eliittijoukkoina lukuisia astmakoiria (Ren-viittaus.) Sinä haluaisit varmasti parhaimmat mahdolliset kilpailijat talliisi ja katsoisit että jos Jukkapekalla on astma, mutta Jukkalaurilla ei, niin valintasi olisi todennäköisemmin jälkimmäinen. Etenkin jos edellämainittujen välillä ei muita merkittäviä eroja ole. Mutta kun kisat alkavat, niin yllättäen Jukkalaurinkin matkalaukusta löytyy astmapiippu. Astmalääkkeet auttavat hengittämisessä ja siten parantavat suorituskykyä. Ergo astamalääkkeet ovat dopingia.

Olisi siis kenties aika todellakin perustaa kahdet erilliset kisat:
A. Luomukisat.
B. Mömmökisat.

Ja nyt kerron miten molemmat tulisi järjestää.

A. Luomukisat.
Luomukisoissa olisi kaikki ylimääräiset aineet, kenties kahvia lukuunottamatta kiellettyjä. Vaikka kahvissa on piristäviä aineksia, niin kahvi on niin luonnollinen osa ihmisrakennetta, että se voitaisin sallia. (Btw. En juo kahvia.) Jokaisesta kilpailevasta maasta valitaan vuotta ennen kisoja edustaja ja jos tämä kilpailija tulevan vuoden aikana syystä tai toisesta (esim. Loukkaantuminen) joutuu jäämään kisoista pois, niin kyseisestä maasta ei niihin kisoihin hyväksytä vaihtoehtoista kilpailijaa. Kun ensin on vuotta ennen kisoja valittu urheilijat, niin seuraavaksi nämä urheilijat viedään maahan josta ei ole mukana yhtään kilpailijaa (eli oli kisa mikä tahansa, niin yksi maa ei kerralla voi niihin osallistua.) ja maa joka ei osallistu, valitsee joukostaan yhden valmentajan. Valmentajalla saa olla huoltojoukkoja, mutta valmennukseen saa osallistua vain tämä yksi valmentaja. Nyt olemme saaneet jokaisesta kilpailevasta maasta osallistujan maahan joka on mahdollisimman puolueeton sallituissa olosuhteissa, ja kun valmentajallakaan ei ole oman maan kaveria valmennettavana, niin hänelle lienee ihan yksi lysti kuka kilpailijoista voittaa. Kuluvan vuoden aika jokainen kilpailija oleskelee samassa ilmastossa, saa samaa ruokaa, samaa valmennusta ja viettää aikansa yhdessä samassa eristetyssä tilassa. Poliisit tekevät viikoittain kaikille osallistujille huumetestit ja Antidopingtoimikunnista tulisi kilpailijoille tutumpia vuoden aikana, kuin omista sukulaisista. Tämän jälkeen kisat voivat alkaa. Ja kun aiemmin sanoin että kaikki ylimääräiset aineet olisivat kiellettyjä, sitä kahvia lukuunottamatta, niin se ulottuisi niinkin pitkälle kuin Buranaan. Jos päätä särkee kun kisa alkaa, niin sitten joko kilpailet pää kipeänä, tai luovutat. Täten kisojen alkaessa jokainen kilpailijoista olisi mahdollisimman luonnollisessa tilassa oleva ihminen.

B. Mömmökisat.
Paljon yksinkertaisempaa. Joka maasta oma edustaja jota saa valmentaa missä haluaa ja kuka haluaa. Ja luonnollisesti kilpailija saa vetää suoniinsa mitä ainetta nyt mieleen juolahtaa. Joten jos toisessa maassa on kilpailijaan pumpattu tehokkaampia aineita kuin toisessa, niin syytävä sormi osoittakoon oman maan valmennuskemisteihin.

Ja tiedättekö mitä. Minä rohkenen uskoa että Mömmökisat osoittautuisivat suositummaksi katsojalukuja mitatessa. Koska Luomukisoissa ei olisi varsinaista jännitystä. Luomukisoissa olisi joukku riukuja juoksemassa hitaasti, kun Mömmökisoissa olisi nelikätisiä mutantteja valtaamassa maailmaa. Tottakai Mömmökisojen agressiivisuus olisi mielenkiintoisempaa katseltavaa, kuin Luomukisojen pitkäveteisyys, joita katsoisivat väkisin vain kaikki vanhan kansan maajussit talikot käsissään ja pettuleipä suussa.

Olisi muuten mielenkiintoista tietää eräs asia dopingurheilijoista jotka ovat jääneet kiinni. Oletetaan että olet hiihtäjä joka on voittanut ennen dopingia 10 mitalia ja dopingin kanssa 10 mitalia. Kun olet jäänyt kiinni, ovat kaikki saavutuksesi kyseenalaistettu, nekin jotka voitin puhtaasti. Mutta pidätkö sinä dopingista kiinni jääneenä edelleen mitaleittesi joukossa niitä dopingin avulla voitettuja mitaleita, vai koristaako kaappiasi enää vain ne 10 puhtaasti voitettua?
-
Nicolas Cage uhkailee jäävänsä eläkkeelle. No, onhan herra jo yli nelikymppinen, että onhan se jo aikakin. Cagen logiikka eläkkeellejäämisen syistä tuntuu vain hieman ontuvan. Ainakin jos on uskominen Iltalehden uutisointiin (3.2.2008)
”Cage kertoo kyllästyneensä näyttelemään menestyselokuvissa.
44-vuotias näyttelijä kertoo kadottaneensa intohimonsa näyttelemiseen. Cage myös pelkää katsojien kyllästyvän häneen”
Jälkimmäinen osa kuulostaa uskottavammalta kuin kuin menestyselokuva-syy. Sillä ajatellaanpa nyt näitä Cagen viimeaikaisia elokuvia... Next, Ghost Rider, The Wicker Man. Jokainen niistä on ihan uskomatonta sontaa, eikä yksikään niistä ole ns. Menestyselokuva. Jokaisessa niissä tosin Cage näyttää kovin kyllästyneeltä, joten on helppo uskoa hänen olleen yllätys yllätys, kyllästynyt. Että ne menestyselokuvat ovat kyllä kaukana Cagen tapauksessa. Sillä World Trade Center, The Weather Man ja Lord Of War esimerkiksi saattoivat olla kukin millaisia tahansa, mutta yksikään niistä ei ollut mikään rahasampo. Cagen viimeinen oikea ”hitti” taitaa löytyä niinkin kaukaa kuin vuodesta 2000, eli elokuvan Gone in 60 Seconds-muodossa, jos sitäkään nyt voi pitää isona hittinä jonkin The Rockin rinnalla. Sen jälkeen on tullut kyllä kelpo tulosta tehneitä elokuvia, mutta ei ei mitään joka varmasti saisi kylpemään platinassa (joka tuskin on kovinkaan terveellistä.) Mutta unohdetaan kelvolliset tulokset ja ajatellaan vain nimenomaan menestyselokuvia ja niitä ei ihan lähimenneisyydestä Cagelta löydy. Joten tuskin Cage on kyllästynyt näyttelemään menestyselokuvissa, vaan kenties pikemmin kyllästynyt näyttelemään elokuvissa jotka eivät ole osoittautuneet menestyselokuviksi. On vaikea uskoa Cagen kyllästyneen itse näyttelemiseen, kun herralla on tälläkin hetkellä tuotannossa kuusi elokuvaa, joista yhdestä on äskettäin saatu kuvaukset loppuun. Joten vielä pitkään aikaan emme Cagesta pääse eroon. Älkää ymmärtäkö väärin, vaikka niin jo teittekin. Cage on parhaimmillaan erinomainen näyttelijä, josta todisteena vaikapa niinkin loistava elokuva kuin Vampire's Kiss. Ja kovasti pidin myös Cagen työstä elokuvissa Villi Sydän, Red Rock West ja Kuuhullut. Ja onhan siellä muitakin ihan kivoja tekeleitä. Next, Ghost Rider ja The Wicker Man vain ovat olleet putkeen sellaista kuraa, että vähemmästäkin suunnittelee omien silmiensä repimistä. Uskoa Cagen kykyihin vielä kuitenkin minultakin löytyy, sillä onhan tekeillä Alex Proyasin elokuva Knowing, jossa lurppasilmiään sulkee eräskin Nicolas Cage.
-
Lienee turvallista sanoa että hän joka lanseerasi sanonnan ”asiakas on aina oikeassa,” ei työskennellyt asiakaspalvelussa itse. Itseasiassa lienee todennäköisempää että hän itse oli yksi niistä asiakkaista jonka omaehtoinen missio on vain sekoittaa hyllyt, tuoda kuraa liikkeeseen ja käyttäytyä kuin olisi ikänsä elänyt susien kanssa ja viimein saanut ensikosketuksena sivistykseen. Jokainen asiakaspalvelussa työskentelevä tietää että vain minimaalinen prosentti kaikista asiakkaista on oikeassa, mutta silti kaikille pitää hymyillä ja ymmärtää.
-
Tätä taustoitti: Jerry Goldsmith -40 Years Of Film Music