Kissaihmiset

Olen kissaihminen.

Ei niin ettäkö kuvittelisin joka yö muuttuvani kissaksi tai jotain muuta yhtä oleellista. Vaan siten että kissat ovat eläimistä aina vedonneet minuun kaikkein eniten. Itseasiassa minut on nimettykin kissan mukaan (ei siis tuo typerä nimimerkkini, vaan oikea nimeni.) Joten se on tavallaan veressä.

Olen aina ihallut kissoissa sitä että he selkeästikin tajuavat mitä tarkoitat kun puhut heille.

Kissat erottavat äänensävyt hyvin. He tietävät kun olet vihainen, he tietävät kun olet onnellinen. Kuten esimerkiksi koirat, myös kissat oppivat uusia asioita, mutta suurena erona muihin eläimiin... kissat tottelevat vain kun lystäävät. En nyt tietenkään väitä, ettäkö koirat olisivat jotain tahdottomia zombeja, jotka tottelevat kuuliaisesti. Mutta näen suuren eron eri eläinten välisessä toiminnassa juuri siinä, kuinka helposti he oppivat asioita ja kuinka helposti he saadaan toimimaan opitun mukaisesti. Ja kissat jos ketkä, tottelevat vain kun haluavat. Siinä mielessä kissoista tulisi surkeita sotilaita. Jokainen kissa on pikemminkin aseistakieltäytyjä (ironista ottaen huomioon heidän innostuksensa käyttää kynsiään.)

Minulla on ollut suuri ilo asua tähänastisen elämäni aikana kolmen kissan kanssa.

Tiku, Töpö ja Vili.

Tiku oli Tiku, koska hänet minulle antanut rouva oli hänet nimennyt... kuka minä olen toisen nimeä muuttamaan.

Töpö oli Töpö, koska hän oli kitukasvuinen... ei lyhythäntäinen.

Vili on Vili koska hänen minulle antanut rouva oli hänet nimennyt.

Tiku oli heistä ensimmäinen. Hän kuoli kaksi talvea takaperin. nukahti vain, eikä enää herännyt. 16 vuotiaaksi eli. Ja koska minä täytän kohta 29 vuotta, niin huomaatte pienellä laskutoimenpiteellä kuinka paljon Tiku ehti elämääni vaikuttamaan. Hän oli tärkein asia minulle. Enkä nyt ollenkaan tarkoita vähätellä äitiäni, tms.

Töpö kuoli jo useampi vuosi takaperin. Silloisen naapurini koira tappoi Töpön. Rohkea veto dobermannilta. Etenkin koska Töpön jalka oli tuolloin paketissa murtuman takia. Töpö näytti ihan David Bowielta silmiensä takia. Hänellä oli kuten Bowiella keskenään toisistaan poikkeavat silmät. Töpön toinen pupilli oli kolmion muotoinen. Hyvin se silmä tuntui kyllä toimivan.

Kun Tiku kuoli, niin muutama viikko sen jälkeen mummoni (isäni äiti, sillä mummi on äitini äiti) houkutteli minut hakemaan Vilin. Vastentahtoisesti lähdin liikkeelle. Sillä suru oli tuolloin suuri ja tuntuikin kuin Vili olisi ollut jokin laastari kallonmurtumaan. Aluksi Vili toikin koko ajan mieleen Tikun, joten sopeutuminen oli hieman vaikeaa minun osaltani. Mutta kun kissa tarjoaa sitä varauksetonta rakkauttaan, niin kylminkin sydän sulaa nopeasti.
Niinpä Vili kantaa nyt soihtua edemmäs ja pitää minutkin järjissään (aina silloin kun ei aja minua hermoromahduksen partaalle.)

On meillä perheenjäseninä ollut rottia, marsuja, kaneja, etc. Etten täysin muita eläimiä vastaan ole. Mutta jos on pakko valita, niin kyllä se aina kissaan kallistuisi.

Olen myös kova valas- ja jättiläiskalmari-fani. Mutta heistä ei oikein kerrostaloasukkaiksi ole.

Laitan tänne nyt yhden kuvan Vilistä ja kunhan saan skannerin laitettua paikoilleen (siis luettua ohjeet) niin laittanen jossain vaiheessa muitakin eläinkuvia. Kuten myös piirroksia ja muuta sontaa.

Niin ja niitä koirarotuja jotka miellyttävät minua ovat muuan muassa bulldog, mopsi ja bullterrieri. Koska ne ovat niin pirun coolin näköisiä.

Isot koirat pelottavat minua.

Tätä taustoitti: David Britten -Whale Song

Et ole muita fiksumpi, miksi siis edes yrittää?

Aiemmin taisin jotain mainita suunnitteilla olevasta ns. elokuvaprojektista johon Petteri haluaa minun kirjoittavan tarinan. No, nyt niitä näyttää olevan kaksi erillistä proggista. Sillä Miska tuli kysymään josko olisin valmis kirjoittamaan lyhytelokuvaa varten tarinan hänen ja joidenkin toisten hyypiöiden ideanpoikasten ympärille.
Luonnollisesti menin suostumaan.
Eihän minun tarvitse kuin kirjoittaa, muut saavat hoitaa muut hommat. Joten who cares mitä ne muut saavat aikaan, jos minä ainakin saan oman osuuteni tehtyä.

Rupesin käymään vanhoja muistiinpanoja ja lippuja lappuja lävitse. Ihan vain itseäni huvittaakseni. Että mitä shittiä sitä tuli silloin ja silloin kirjoitettua. Ja lukuisten muiden juttujen joukosta löytyi eräs sensuurin hampaisiin jäänyt kouluproggis. Tai no, ei niinkään varsinaisen sensuurin,,, vaan ymmärtämättömyyden hampaisiin joutunut tarina. Joskus muinoin, jossain koulussa oli meneillään videoproggis johon haluttiin tarina. Äidinkielen opettajan mielestä oli hyvä idea pyytää minulta tarina.

Suuri virhe.

Kun se on kuitenkin niin, että jos koulu haluaa tehdä oppilaiden kanssa jonkun videon, niin siinä ovat omat kirjoittamattomat sääntönsä:

-Opettajienkin tulee ymmärtää sen sisältö.

-Sen pitää olla tervehenkinen, jotta sitä voidaan esitellä vierailijoille.

Tottakai jotkut avomielisimmät opettajat antavat tehdä mitä tahansa splattermössöä, mutta mielummin koulun puolesta halutaan tavaraa, joka voi toimia myös promootiona. Ei niitä pään irroituksia voi näyttää millekään Argentiinan delegaatiolle.
Suuri virhe ei ollut siinä, ettäkö minä olisin halunnut kirjoittaa jotakin päänirroitusbakkanaaleja. Ei. Vaan päinvastoin. Minä halusin tehdä jotain minimalistista. Vain pari hyypiötä puhumassa roskaa. Minä kun rakastan tarinoita jotka eivät tunnu johtavan mihinkään. Siis tälläisiä kuin minun kirjoitukset ovat yleensäkin. Vain joutavaa horinaa, joka johtaa sinne ja tänne, mutta tuntuvat aina palaavan alkuun.

Tälläisiä: Mies menee kauppaan. Ostaa maitotölkin ja iltalehden. Palaa kotiinsa ja laittaa maitotölkin jääkaappiin. Istuu lukemaan lehteä.

Siinä se. Ei sen kummempaa. Minusta tuollainen on nerokasta.

Siihen kouluproggikseen kirjoitin seuraavan...

Kaksi parikymppistä poikaa suunnittelee elokuvaprojektia.

Teemu: "No siinä on tää pikkupoika josta se kertoo. Sellainen jotain 10-12 vuotias. No, se leikkiessään kavereittensa kanssa saa päähänsä, että se vois liittyä pesäpallojoukkueeseen. Siis näitä juniorijoukkueita. Ja kun sen kaveritkin aiko liittyä, niin siitähän se vasta innostuukin. Okei, sen mutsi ja faija pitää sitä tietenkin ihan hyvänä ideana. Saahan se pentu siinä jotain tekemistä mikä on valvottua ja ainakaa se ei hengaa tölsän ääressä tuijottamassa jotain fuckin' sitcomscheissea. Pari peliä menee ihan hyvin. On univormut ja muut releet. Ja ne pelitkin menee ihan niin kuin pennuilta voi odottaakin. Hävitään. Voitetaan. Kunhan vaan saa olla kavereiden kanssa pitämässä hauskaa. Sitten tulee se matsi joka muuttaa kaiken. Peli menee ihan niin kuin aina johonkin puoliväliin asti. Sitte se pentu on kolmospesällä ja tulee pitkä lyönti ja se lähtee juoksemaan pää kolmantena jalkana kohti kotipesää. Pallo lentää siinä pään korkeudella ja siitä ei sittenkään tule pitkää. Vaikka se tuntui lentävän ikuisuuden. Joku siinä kolmospesän paikkeilla saa sen napattua räpyläänsä ja heittää sen tietenkin kohti kotia. Pitäähän se pentu polttaa. Kesken juoksun se pentu kuulee huudon 'varo Teemu!' Kato sen nimi on tietenkin Teemu. No niin, 'varo Teemu!' Ja tietenkin se kääntää kesken juoksun päätään ja saa pesäpallon keskelle otsaa. Sitten se on pimeetä pari minuuttia. Penska makaa maassa ja avaa silmänsä. Siinä on ringissä populaa katsomassa alas Teemua kohti ja joku sanoo 'onks se kunnossa?' Sen jälkeen se pentu ei enää pelannut siinä joukkueessa."

Ville: "joo-o,,, olitsä ajatellu tästä jotain 'Mighty Ducks' tyyppistä Disneykamaa? Sellaista jossa valmennetaan luuserijoukkue voittajaksi. Jos, niin tota loppua pitää muuttaa. Ku eihän se sovi, että se vaan lopettaa yhtäkkiä. Ellei se sitte tietenkin ole joku sellainen juttu, jossa lupaava pelaaja lopettaa loukkaannuttuaan, ja sitten se saa vielä yhen mahiksen ja kääntää huonon onnen voitokseen. Siis, saaks se jonkun trauman tosta pallon osumasta?"

Teemu: "Trauman? Mitä hittoa sä horiset? Ei tietenkään. Kyllä se koulun liikassa vielä osallistuu ja kattoo jotkut lätkän MM-kisat. No, ehkei siitä tullut mitään pesiksen supertähteä, mutta muuten siitä tuli aikuisena ihan samanlainen heppu kuin noi kaikki muutkin maailmassa olevat penkkiurheilijat."

Ville: "Eihän tos oo sitten mitään draamaa, jos siinä ei oo mitään menetystä tai voittoa. Noinhan se on vaan tylsä. Eiks siinä vois käydä vaikka niin, että sen osuman takia se viedään sairaalaan kuvattavaks ja siellä löydetään joku aivokasvain tai jotain?"

Teemu: "Ei tää oo mikään 'Tapaus Henry' kakkonen. Miks näissä jutuissa pitää aina olla jotain isoa draamaa. Mä ainakin kaipaan jotain tarinaa missä joku voittaa Ässä-arvalla sen verran rahaa, että se saa uuden arvan, ja sillä se ei voita taas mitään. Tai menee kauppaan ja kuluttaa kauppajonossa enemmän aikaa kuin ostoksia etsiessään..."

...Ja tuota jatkuu sivukaupalla...

Opettajan kommentti oli ettei hän ymmärtänyt.
Minä puolestani en ymmärtänyt mitä vaikeasti ymmärrettävää tuossa oli. Vain pari ääliötä puhumassa roskaa. Silloin ei asetettu mitään ehtoja, ettäkö sen pitäisi kertoa jotain koulun arjesta, tms. Sen piti olla vain jokin oppilaiden videoprojekti. Varoitin kyllä jo heti alussa, että kyllä minä voin jotain kirjoittaa, mutta ei siitä mitään järkevää tule. Siitä tuli mitä tuli.

Mitäkö sen kouluproggiksen kanssa tapahtui? Jotain hupskeikkaa kuinka kivaa koulussa on -juttua siihen tuli.

Onneksi Miska ja Petteri tietävät minkälaista tavaraa kirjoitan, joten ne eivät tule heille yllätyksinä.

Tätä taustoitti: Orgy -Punk * Static * Paranoia (ihan paska levy. kuunnelkaa ennemmin kyseisen yhtyeen Vapor Transmissionia)

Unelma työttömyydestä

Palkkasin tänään uuden työntekijän.
Hän on ollut aiemmin hieman vastaavassa työssä, joten hän oli ihan looginen valinta. Ja ainakin tämän ensimmäisen harjoittelupäivän perusteella näyttää ihan hyvältä valinnalta. Ja jos Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, voinen minäkin muokata vastaavasti tätä uutta työntekijää itseni kaltaiseksi. Missioni onkin täyttää hänen päänsä kaikella hyödyllisellä ja eritoten hyödyttömällä tiedolla. Kunnes hän saa vastata samaan kysymykseen kuin minäkin "miten sä tiedät tollaset jutut?" Ja se vastaus on "mä vaan tiedän."

Minä saan työhakemuksia harva se päivä ja jos ei ole tarvetta, niin totean vain että jos tulee paikka, niin kutsun haastatteluun. Nyt minulla siis oli tarve ja soittelinkin hakemuksen jättäneitä lävitse. Kolmestatoista hakijasta kymmenen totesi, ettei haluaisi tehdä töitä viikonloppuisin ja ei ainakaan nyt kesällä. Sinänsä erikoista, sillä minä olin kutsumassa haastatteluihin vain heitä, jotka olivat ilmoittaneet päinvastaista. Jos kerran kolmestatoista hakijasta kymmenen on jo alkujaankin antanut väärää informaatiota hakemuksessaan, niin soittele siinä nyt kenellekään hakijalle, jos hakija koettaa itse luetella ehdot millä tavoin tulisi työhön. Ei, ei,,, jos haet työhön, niin tottakai voit neuvotella lähes mistä tahansa työnantajan kanssa. Mutta se mitä et voi tehdä on sanoa "mä en sitte tee iltavuoroja." Kiitos ja näkemiin. Etenkin jos olet jo hakemuksessa todennut olevasi valmis ilta- ja viikonlopputöihin. On luonnollista että työhakemuksessaan haluaa antaa itsestään hyvän kuvan. Niin pitääkin. Mutta vittuako sellaisella työntekijällä tekee joka paljastuu jo ennen töitä ihmiseksi, joka vain antoi hyvän kuvan itsestään, mutta ei aio ylläpitää sitä.

Jos ette oikeasti ole valmiita työhön, niin älkää edes hakeko töitä (poikkeuksena luonnollisesti se, että jos ei hae niin päivärahat saattavat katketa.)

Niin ja niistä kolmesta muusta hakijasta, yhtä en saanut kiinni useammankaan soiton jälkeen. Ja kaksi muuta oli jo saanut töitä. Eli tämä palkattu hyypiö tuli listan ulkopuolelta.

Jos työttömyydestä saisi enemmän rahaa, niin lopettaisin työni samantien.
Nimittäin työn suurin haitta on se, että ajatukset liikkuvat liiaksi sen piirissä ja se, että se potkii muun elämän surkeaan kuntoon. Ennen minäkin harrastin ahkerasti piirtämistä ja kaikenlaisen sonnan kirjoittelua. Nykyään päivät kuluvat pääosin niin, että kun töiden jälkeen tulee kotiin. Niin ensin sitä laittaa kissalle ruokaa, käy suihkussa, laittaa jotain ruokaa itselleen ja rojahtaa sohvalle tuijottamaan jotain Myytinmurtajia. Ja siinä se melkein olikin, taas yksi päivä takana. Ehtii sitä tietenkin hieman piirrellä (jotain joulukortteja, tms.) ja kirjoittaa tälläistä shittiä (nytkin olen niin pirun väsynyt, etten edes muista mitä kolme riviä takaperin tuli kirjoitettua.) Mutta työ tappaa aikaa jonka ei tarvitse olla vapaa-aikaa, vaan tarpeellista aikaa.

Onneksi sentään olen työssä, joka sujuu hyvin ja pidänkin jopa työstäni.
Mutta...
olisin valmis lopettamaan vaikka heti. Jos työttömyys tosiaan olisi rahakkaampaa.

Niin ja Myytinmurtajat on loistava sarja.

Tätä taustoitti: Archive -You All Look The Same To Me

Mainonnasta ja ei mistään

Aina välillä, hyvin harvoin, on liikkeellämme poikkeava aukioloaika. Ja silloin laitetaan tietenkin hyvissä ajoin ilmoitukset esille, että nyt on näin ja näin. Ne ovat aina hyvin yksinkertaisesti kirjoitettuja juttuja.
Jos olemme vaikka 17.6.2007 sunnuntaina auki kello 11.00-12.00. Niin ilmoituksessa lukisi jotain sellaista kuin
"Sunnuntaina 17.6.2007 olemme auki poikkeuksellisesti klo. 11.00-12.00."
Yksinkertaista eikö.? Ei pitäisi olla paljoa miettimistä tuollaisessa. Mutta siltikin ihmeen monen tajuntaan noinkaan yksinkertaiset ilmoitukset eivät vain pääse. Iso osa asiakkaista kysyy tuollaisen ilmoituksen nähtyään "oottekste maanantaina normaalisti auki?" No, mainittiinko siinä mitään muuta kuin sunnuntai. Ei tietenkään, mutta ei se estä tyhmiä kysymyksiä. Onhan se tietenkin aina parempi kysyä, jos ei ole varma,,, mutta hei, pitäisi sitä jotain itsekin osata päätellä. Koska silloinkin kun olemme ilmoittaneet näkyvästi jotain että "olemme suljettuna maanantaina 18.6.2007." Niin silloinkin kysytään ollaanko me auki sunnuntaina ja tiistaina.

Ongelma onkin siinä, että koska valtaosa ihmisistä ei osaa lukea mainoksia oikein. He näkevät vain sen "Spider-Man 3"-osan, mutta eivät sitä "tulossa"-osaa ja sitten kiukuttelevat että miksi se leffa ei nyt täällä olekaan. Ja tuolloin pitää tietenkin kaikki ilmoitukset ym. tehdä naurettavan yksinkertaisiksi ja se taas johtaa siihen, ettei opitakaan ajan myötä ymmärtämään luettua. Vaan kaikesta yksinkertaisestakin tulee yhtä vaikeaa kuin nasevan metaforan keksimisestä tähän tilaan.

Mikä sitten neuvoksi?
Jos yksinkertainen on vaikeasti ymmärrettävää, ja tarkoituksella vaikeasti ymmärrettävä on yllätys, yllätys,,, vaikeasti ymmärrettävää. Kannattaako sitä odottaa että ihmiset oppisivat ymmärtämään lukemaansa.
Tuskin.
Kehitykseen kuuluu olennaisena osana se, että kaikesta tehdään helpompaa ja nopeampaa. Joten on ihan turha kuvitella, että valtaosa ihmisistä haluaisi oppia jotain mitä ei pidä tarpeellisena. Ja ihminen ei aina edes tajua mikä oikeasti olisi hänelle tarpeellista. Siinä palataan taas sinne käyttöohjeiden lukemiseen.
"En lue, kunhan tökin johtoja sinne tänne ja painan kaikkia nappuloita."
Siis sitä lukee mainoksen / ilmoituksen, mutta ei sisäistä sitä ja saa kohta esittää tyhmän kysymyksensä myyjälle. Luonnollisestikaan tyhmän kysymyksen esittäjä ei tiedä esittävänsä kysymystä, joka saa myyjän ajattelemaan "ootsä tosissas?" Jos hän olisi kuitenkin ymmärtänyt lukemansa, ei olisi tarvetta kysyä. Koska sen on jo sisäistänyt oikein. Eri asia tietenkin on jos unohtaa mitä luki. Mutta onhan se niin että sana "suljettu" ei ole "avoinna." Mutta se ei silti estä ihmisiä nykimästä oven kahvaa, että jos tuolla pimeässä liiketilassa nyt kuitenkin olisi joku joka avomielin palvelisi.

Tehkää näin: Ajatelkaa lukiessanne.
Lukekaa vaikka huulia liikuttaen, jos se kerran auttaa. Ajan myötä looginen päättelykyky kasvaa sen verran että ymmärtää yllättävänkin monia asioita.
Jos ette kuitenkaan ymmärrä, niin kysykää. Moni asia ei kuitenkaan oikeasti ole kovin vaikeaa, oli se sitten millaisella jargonilla sitten kirjoitettua. Sitä pitää vain osata lukiessa karsia turhat rönsyt pois. Kaikki voivat kehittyä. Joten kyse on vain siitä, ettei ymmärrä ymmärtää.
(Sana ymmärrys ja se monet muodot alkavat jo kyllästyttää kovin.)
Pikaruoka on ihan mukavaa silloin tällöin, mutta joskus sitä kaipaa muutakin. Mutta eihän siitä muusta osaa nauttia, jos aina tyytyy vain Happy Mealeihin.

"Pim!" Olet hypnotisoitu. Nyt ymmärrät kaiken.

Unohdin mitä minun pitikään kirjoittaa, mutta kuten kaikki muukin,,, se ei todennäköisesti mitään kovin tärkeää ollut.

Mutta kirjoitetaanpa mainonnasta muuta scheissea.

Mainonnassa on se erikoinen seikka, että kaikki kyllä muistavat monet mainokset helposti, mutta kukaan ei koskaan myönnä tekevänsä hankintoja mainoksien ajamana. Kukaan ei siis ole mainonnan uhri. Mutta jos näin on, niin miksi mainoksia sitten tehdään?

Mainokset toimivat aivan hyvin.
Ne vain toimivat usein niin, että näet jonkin Lordi-mehun mainoksen, se jää kytemään alitajuntaan. Ostat Lordi-mehun, mutta luulet ostaneesi sen puhtaasta omasta tahdosta. Et missään nimessä siksi, että mainokset saivat sinut ostamaan sen.
Se mainonnassa onkin nerokasta.
Suomessa on kiellettyä subliminaaliset viestit mainonnassa, mutta tavallinenkin mainos toimii samoin. Perusmainos sanoo vain "sohva 399 €," ja sinä et sitä sen kummemmin ajattele. Kuukauden päästä tarvitset uuden sohvan ja ostat sen josta sanottiin "sohva 399 €." Et ainakaan tietoisesti valinnut juuri sitä sohvaa siitä syystä että näit mainoksen siitä. Mutta alitajuntasi valitsi juuri sen sohvan, koska olit nähnyt juuri sen mainoksen.
Joten selkeästi ja yksinkertaisesti ilmaistu mainoksen sisältö oli subliminaalinen.
Emme siis ole turvassa missään.
Ja näin mainoksien tekeminen kannattaa.
Jos näet Lordi-mehun mainoksen ja ajattelet suoraan "nyt tekee mieli imuttaa Lordia." Niin silloin mainos osuu suoraan maaliinsa, mutta kun toimit samoin kuin esimerkkisohvan kanssa, niin sama mainos osui kohteeseensa mutkan kautta.

Tietenkään kaikki mainonta ei toimi kaikkiin ihmisiin, mutta ne toimivat tarpeeksi hyvin että jossain Bob Helsingissä saadaan rahaa liikaa. Joten jos osumatarkuus on edes 51 prosentin luokkaa, niin se on jo tarpeeksi hyvin. Mutta jotta saadaan yli 50 % aikaan, niin kyllä pitää edes joten kuten ymmärtää mitä mainostaa, kenelle mainostaa ja miten mainostaa. Kenties napapaitoja ei niin kovin kannata mainostaa 52 vuotiaille rekkakuskeille. Mutta vastaavasti 52 vuotiaille rekkakuskeille kannattaa ehkä mainostaa Martina Aitolehden kalenteria.
Jossain on aina sopiva maali kaikelle tarjolla olevalle.

Miksi emme siis myönnä olevamme mainonnan uhreja?
Yksinkertaisesti siksi, ettemme tiedä olevamme niitä. Nerokasta.
Ja mitä enemmän kulloistakin mainosta ajattelee, sitä pienempi mahdollisuus sillä on toimia. Siksi pikavipit mainostavat isolla mitä rahasummia on tarjolla ja mainitsevat sitten hiljaisesti ja huomaamatta, että "niissä on tämän verran korkoa sitten maksettavaksi."
Siksi puhelinfirmat kilvan puhuvat kuinka ei ole aloitusmaksuja ja saat räätälöidä toiminnot juuri sellaisiksi kuin haluat. Mutta ottavat sen rahan muuta kautta itselleen.
Kuka oikeasti vaivautuu lukemaan television ruudulta sen ns. pienen tekstin.

Minä en itsekään myönnä mainonnan juuri vaikuttavan minuun, muuten kuin että se saa usein ärtyneeksi. Mutta tiedän kaksi tapausta jossa mainokset ovat saaneet minut himoitsemaan jotain. Toisella kertaa jopa itse tarjolla olevaa tuotetta.
Tuoreempi tapaus näistä oli tämä Salma Hayekin tähdittämä Campari-mainos. Se sai minut janoiseksi. Tosin mainos toimi vain osittain. Sillä minä tulin kyllä jasoiseksi, mutta yhtään ei tehnyt mieli Camparia.
Vanhempi tapaus sentään toimi erinomaisesti. Kyseessä oli Spice Girlsin tekemä Pepsi-mainos. Se Generation Next-juttu. Vielä siltä ajalta kun Geri oli mukana. Joukko kivan näköisiä tyttöjä roiski nesteitä ja kikatti. Janohan sitä katsellessa tuli ja myönnän että sen perusteella menin usein ostamaan Pepsin.
Mutta nämä kaksi olivat sellaisia mainoksia joiden tehon tunsi fyysisesti ja emotionaalisesti niin, että sen huomioi mainosta katsellessa. Voi olla, että tietämättäni kulloisenkin mainoksen tehosta olen ostanut ties mitä sontaa kotiini.

Meitä aivopestään jatkuvasti.

"Tottele."

"Lisäänny."

"Tuota."

Tänään laitoin esille ilmoituksen juhannuksen poikkeavasta aukioloajasta ja siinä lukee:

"Perjantaina 22.6.2007 olemme avoinna 11.00 - 18.00. Muina päivinä normaalisti."

Joku ehtikin jo kysymään, olemmeko lauantaina auki. Luettuaan ensin laatimani ilmoituksen.

Mutta hei, kysykää vaan tyhmiä. Kyllä minä aina vastaan ja vieläpä jopa ystävällisesti.

Tätä taustoitti: Apoptygma Berzerk -Harmonizer

The Man With The Movie Camera

Kerran kun nyt siellä oli aiemmin puhetta musiikista, niin on loogista kirjoittaa jossain vaiheessa elokuvista. Ja se jossain vaiheessa on juuri nyt. Joskus muksuna kaikki elokuva on hyvää ja vielä yläasteikäisenä piti kerätä älyttömät määrät elokuvia hyllyyn. Niitä kertyi aivan liikaa. Ja loppujen lopuksi jaoin niitä ylenmäärin tutuilleni pois. Sitä ei ollut kriittinen katsoja, vaan jos uusi Rutger Hauer-leffa tuli, niin olihan se saatava. Nyt puolestaan asia on toisinpäin. Nykyään hyvä ei ole enää tarpeeksi, vaan sen tulee olla loistava ollakseen edes hyvä.

On ollut hienoa huomata, että se on totta ettei aina ole tarpeeksi kypsä jotain elokuvaa katsoessaan. Kun näin poikasena elokuvan 2001, pidin istä yksinkertaisesti vain hitaana ja tylsänä. Minä en vain ymmärtänyt sitä silloin. Kun katsoin se aikuisena uudestaan, ymmärsin sen täysin. Täysin uusi maailma avautui minulle siinä elokuvassa. Kaikki olikin yksinkertaista. Ja uskaltaisin melkein sanoa kyseisen elokuvan olevan kaikkien aikojen paras elokuva.

Vastaavasti taas sanon, että elokuva Keskustelu on puolestaan täydellinen elokuva. Ja tässä pitää nyt ymmärtää se ero, että miten 2001 voi olla maailman paras elokuva ja Keskustelu puolestaan täydellinen elokuva. Jos et ymmärrä miten niillä voi olla eroa, et ymmärrä elokuvaa oikein. Joten en tuolloin suosittele niitä Teille.

Yksinkertaistettuna se on vain, että on elokuvia jotka saavat ajattelemaan ja on elokuvia jotka ovat itsessään ajattelevia. Silloin kun elokuvaa ei ymmärrä täysin katsoessaan, on se oikeassa.

En nyt puhu puhu huonoista ja hyvistä elokuvista. Sillä mielestäni jokainen elokuvan lajityyppi puolustaa paikkaansa. Oli se sitten mielestäsi hyvä tai ei, niin siitä on hyötyä elokuvan ymmärtämisessä. Tietenkään kaikesta ei tulekaan pitää, mutta kun olet katsonut putkeen kaikki Werner Herzogin elokuvat, sitä rupeaa ihmeellisesti kaipaamaan jotain Michael Bay-moskaa vastapainoksi. Ja näiden vastapainojen ansiosta ymmärtää miksi jokin ns. laatuelokuva mahdollisesti ansaitsee arvostuksensa. Se moska auttaa myös ymmärtämään miksi se samainen ns. laatuelokuva ei ansaitse kehujaan.

Olen tehnyt oman henkilökohtaisen top 100-listani. Ja se vaatii jonkinlaista selitystä.

Miksi 100? Jos olet kokeilunhaluinen elokuvan katsoja, niin sata on pieni määrä ottaen huomioon kaikki mahdolliset lajityypit ja kaikki mahdolliset elokuvat jotka olet nähnyt. Mutta se on myös tarpeeksi suuri määrä osoittamaan mitä voi mahtua hyvään elokuvaan.

Se ei ole definitiivinen tapaus. Vaan luonnollisesti se on jatkuvassa käymistilassa. Miten muuten sinne saisi aseteltua aina uuden elokuvan. Noin 90 % siitä kuitenkin on muuttumaton.

Pyrkimys on että kutakin ohjaajaa on vain yhden elokuvan verran. Ettei tule mitään "olen Spielberg-fani ja laitain sinne 12 herran elokuvaa." Muutamassa tapauksessa tämä ei luonnistu. Ja esim. John Carpenterin kohdalla oli vaikea pysyttäytyä vain kahdessa.

Listan aloittava kolmikko ei ole niinkään "nämä ovat parhaimmat." Vaan kyseiset elokuvat muodostavat ns. pyhän kolmion. Koska ne linkittyvät toisiinsa muita elokuvia vahvemmin.

Numerosta 4 numeroon 100 ovat käsitteellisiä. On mahdotonta sanoa onko listan sijalla 57 todellakin yhden parempi kuin listan sijalla 58 oleva. Kyseessä on aina alkuperäisversio (jos ei ole erikseen mainittu.)

Ja tärkeintä on huomioida, että kyseessä on henkilökohtainen lista. Joten en menekään väittämään että Teidän tulisi aina ymmärtää miksi jokin elokuva on minusta noin hyvä. Tälläisiä tehdessä tulee huomioida, mikä koskettaa juuri minua.

1. the crow

2. the rocky horror picture show

3. dark city

4. barbarella

5. halloween

6. se -the thing (carpenter versio)

7. fight club

8. grease

9. hyvät, pahat ja rumat -il bueno, il brutto, il cattivo

10. mafiaveljet -good fellas

11. beetlejuice

12. ed wood

13. julma maa -badlands

14. evil dead

15. the terminator

16. aliens

17. blade runner

18. alien

19. 2001

20. rio bravo

21. memento

22. intacto

23. reservoir dogs

24. unelmien sielunmessu -requiem for a dream

25. pi

26. ulvonta -howling

27. tesis

28. nimetön -los sin nombre

29. nosferatu

30. tohtori caligarin kabinetti -das kabinett des doktor caligari

31. ilmestyskirja nyt -apocalypse now

32. keskustelu -conversation

33. return of the living dead

34. day of the dead

35. paholaisarmeija -god's army/prophecy

36. raivoisa ajojahti -southern comfort

37. repo man

38. kauriinmetsästäjä -deer hunter

39. mark 13 -hardware

40. battle royale

41. köysi -rope

42. lainsuojaton -the outlaw josey wales

43. loistavat bakerin pojat -the fabulous baker boys

44. loisto -shine

45. miller's crossing

46. k.j.s. -d.o.a (uusi versio)

47. juokse lola -lola rennt

48. samurai fiction

49. sonatine

50. paris, texas

51. trees lounge

52. the indian runner

53. ran

54. robocop

55. dobermann

56. satunnainen matkailija -accidental tourist

57. yön pedot -them

58. 12 apinaa -twelve monkeys

59. elvira, mistress of the dark

60. faster pussycat. kill! kill!

61. fong sai yuk 2

62. batman, the movie

63. transformers, the movie

64. soturit -warriors

65. king kong (alkuperäinen)

66. syvä joki -deliverance

67. american history x

68. tetsuo

69. JFK

70. sisärengas -the big chill

71. superman

72. viimeinen elokuva -the last picture show

73. painajainen ennen joulua -the nightmare before christmas

74. hard boiled

75. the killer

76. heat

77. eraserhead

78. dracula (lugosin tietenkin)

79. the bride of frankenstein

80. koukkusormi -bowfinger

81. top secret

82. sideways

83. menneisyyden ote -mystic river

84. imperiumin vastaisku -the empire strikes back

85. shaft (alkuperäinen)

86. kolmannen asteen yhteys -close encounters of the third kind

87. tiskirotat -clerks

88. spinal tap

89. new yorkin kuningas -the king of new york

90. videodrome

91. metropolis

92. dead man

93. the wicker man (alkuperäinen. btw. nicolas cagen versio on kenties paskin elokuva koskaan)

94. tyttö nimeltä nikita -la femme nikita

95. zardoz

96. kauhun yö -fright night

97. star trek, the motion picture

98. purple rain

99. jaakobin painajainen -jacob's ladder

100. yön muukalaiset -nomads

Huh! Siinäpä se. On tietenkin muitakin mielestäni hyviä elokuvia joita voisin suositella (Proposition ja A Scanner Darkly muun muassa.) Mutta ainoa joka on ollut lähelläkään päästä listalleni syrjäyttämään jonkin sieltä pois, on The Prestige.

Pidin kovasti myös Smokin' Aces-filkasta. Kaksi kertaa katsoin sen ja Jeremy Pivenin romahdus sai silmäni kosteiksi molemmilla kerroilla. Hienoa.

Asiaan tietysti kuuluu, että tätä tehdessä taustalla soi: The Abyss ost. (music by Alan Silvestri)

Ohimosuoni

Juuri äsken tapahtui jotain joka sai minut taas välttelemään kymmensormitekniikkaa etusormieni avulla. Puhelin soi, mutta soittaja sulki puhelimen juuri vastatessani. Ja se jos mikä on ärsyttävää. Jos kerran soittaa vaikkakin kuinka vahingossa väärään numeroon, niin ei se maailmaa kaataisi että sanoisi "anteeksi väärä numero." Luuleeko joku, että sieltä tulisi solvauksia siksi, koska kyseessä oli vikasoitto. Tottakai kyseessä oli tuntematon numero. Joihin yleensä jätän suosiolla vastaamatta. Mutta nyt ehdin kuitenkin ajatuksissani avata linjan. Jos minä vaivaudun vastaamaan, niin soittaja saisi vaivautua sanomaan jotain. Silloin kun joku soittaa siten, että numero näkyy ruudulla, mutta ei sano mitään kun sulkee puhelimen. Minä soitan takaisin ja totean, että kyllä sitä saa sanoakin jotain. Mutta nämä tuntemattomat numerot. Luoja!

Rupesin kuitenkin miettimään, että mikä muu saa minut raivon partaalle. Tai ei, ei nyt sentään raivon partaalle. Se on turhan agressiivinen ilmaisu. Joten sanotaan, että mikä muu saa minut ärtyneeksi.

Ja tässä seikkoja jotka saavat minut ärtyneeksi:

-Autoilijat jotka eivät osaa käyttää vilkkua risteyksessä. (Tapahtuu lähiöalueilla usein.) Tai kun sitä vilkkua vilautetaan kerran jo kääntyessä. Jolloin riskitilanteessa sillä ei ole enää mitään virkaa.
Autoihin myös pitäisi asentaa toiminto, joka sytyttää ajovalot heti kun auton käynnistää. Nyt iso osa autoilijoista ei tunnu tietävät autossa olevankaan valoja.

-Pyöräilijät / jalankulkijat jotka kulkevat tiellä vierekkäin. Onhan se mukavampi noin jutella kaverin kanssa, kun peräkanaa. Mutta jos näin tekee, olisi hyvä välillä vilkaista taaksekin, joska sieltä nyt joku tulisi. Ennen kuin kukaan vikisee että "ääliö. anna äänimerkki. huuda ja puhise." Kokeilkaapa olla se ohitse haluava. Äänimerkit ovat usein yhtä tyhjän kanssa. Ilmeisesti vierekkäin kulkeminen vaikuttaa kuuloaistiin.

-Kun kuulakärkikynän terä jätetään esille. Klik! Ja terä ei jää kuivumaan.

-Ihmiset jotka eivät osaa laittaa tavaroita takaisin paikoilleen. Sotkekaa kotona minkä haluatte. Laittakaa levyt väärin koteloihin jos haluatte, mutta kun tulette liiketilaan, niin pitäkää sormenne kurissa. Jos otatte jotain hyllyltä, mutta päätätte ettette otakaan sitä. Niin laittakaa se takaisin sinne msitä sen otitte. Ja jos ette huolimattomuuttanne muista mistä sen otitte, viekää se kassalle. Siellä kyllä tiedetään minne se kuluu. Kauhuleffa ei kuulu komediahyllyyn. Idiootinkin se pitäisi tajuta. Niin, pitäisi,,, mutta ei siltikään.

-Ihmiset jotka pyytävät kritiikkiä, mutta eivät kestä sitä. Kaikki kritiikki on hyvästä, kunhan se on positiivista. (Välillä siis ärsyynnyn itseenikin.)

-Termi YT-neuvottelu. Jos se tarkoittaa kerran yhteistyötä, niin missä se yhteistyöosa on? Sen pitäisi olla MP-neuvottelu. (Minä Päätän, höh!?)

-Ne pikkukakarat jotka notkuvat ostarien ovien edessä. Senkun olette siellä, paskaakos minä siitä, mutta siirtäkää perseenne pois ovien edestä. Siinä sivustoilla on ihan tarpeeksi tilaa sýljeskellä ja puhua "vittu joo vittu joo."

-Kakarat jotka suuttuvat kun heille ei vuokraa k18-leffaa, vain koska heidän ikänsä ei riitä. Ja näiden kakaroiden vanhemmat jotka kiukuttelevat sitten että miksi heidän räkänokkansa ei saanut sitä vesurimurjaaha-rainaa. Kiukutelkaa suomen valtiolle ja elokuvatarkastamolle siitä. Syyttäkää itseänne ettette siittänyt muksuanne aiemmin, että hän olisi siten vanhempi. Sanokaa muksullenne "vittuako oot niin nuori." Samaa sontaa löytyy muistakin ikärajoista, että jos ette saa vesurimurhaajaanne, niin ottakaa Harry Potter. Yhtä aneemista tavaraa sekin on. Mutta ei, pakko se on se k18 saada, kun kaikki kaveritkin ovat sen nähneet. Newsflash! Kaverinne eivät ole sitä nähneet. Ja suurimman osan yli 18 vuotiaistakin tulisi vielä katsoa Teletappeja, kun eivät kuitenkaan osaa arvostaa elokuvaa oikein. Leffa voi olla muutakin kuin rokkaava ääniraita ja botoxiset näyttelijät.

-Se että sihteeri ei ole enää sihteeri, vaan personal assistant. Paskakaivon tyhjentäjä on joku lavatory maintenance unit. hieno titteli, tai muka hienolta kuulostava titteli ei muuta asiaa. Me olemme kaikki samanlaisia lihavarastoja. Kaikki me kuolemme ja kaikki me kuolemme tekemättä jotain mitä olisimme aina halunneet tehdä. Ollaan siis rehellisesti sihteerejä.

-Ne ääliöt jotka koettavat motivoida sanomalla, että tehdään 110 prosenttista työtä. Jos 100 % on maksimi, niin missä ulottuvuudessa ne lisämäärät esiintyvät. Sillä totuus on, että hyvänäkin päivänä ihminen yltää johonkin 75 prosenttiin. Jokainen aivastus, hitaampi askel, etc. Heikentää tulosta jonkin verran. Kukaan ei voi yltää sataan prosenttiin elossa olessaan. Työn voi tehdä hyvin, oikein ja erinomaisesti, mutta ei koskaan ultimaattisen virheettömästi.
Jos motivoit, niin älä tietenkään sano "hei, tehdään seitkytviis prossasta työtä." Silloin saavutetaan alempi määrä taatusti. Mutta älä vaadi kuuta taivaalta, jos et itsekään siihen pysty.

Moni muukin asia saa ärsyyntymään suunnattomasti, mutta eiköhän tuo riitä ensihätään.

Suunnattomasti minua ärsyttää muuten myös besserwisserit jotka nurisevat pikkuasioista.
Jaa minäkö?

Kiukuttele kaikesta ja kaikille, mutta huomioi omatkin virheesi. Sillä sinäkin olet viallinen, mutta toimiva.

Tätä tehdessä soi: Pigface -Feels Like Heaven, Sounds Like Shit

Sormet, totelkaa

Taisin tuolla aiemmin sanoa, että ystäväni halusi lisää tekstejäni luettavaksi. Rupesin kirjoittamaan näemmä hyvin pitkäksi venyvää tarinaa ja ajattelinkin laittaa tänne pienen näytteen siitä.

*****

Kuten Paulilla oli minut, on myös minulla alainen. Kaksikin itseasiassa. Maija, 19 vuotias kauppaoppilaitoksessa merkonomiksi opiskeleva tyttö ja Matti, 21 vuotias slacker. Maijan palkkasin osittain siitä syystä, että tarvitsin kipeästi jonkun toisen auttamaan minua liikkeen pyörittämisessä. Kuka tahansa olisi kelvannut siinä tilanteessa. Maija on, miten sen nyt kiltisti sanoisi? Ihan kiva. Hän myöhästelee usein, hän tekee työnsä hitaasti, mutta epävarmasti ja uskoo, että ilman kännykkää hän ei ole kukaan. Status-symbolinsa kullakin. Ainakin Maija on ihan kivannäköinen, eikä ole ainakaan vielä ajanut minua konkurssiin. Joten hän kelpaa mainiosti. Entäpä Matti sitten? Matti oli ennen tänne töihin tuloaan kanta-asiakas. Hän oli juuri niitä besserwissereitä, jotka notkuivat päivästä toiseen vaivaamassa videokaupan myyjää kyselemällä Kamputsealaisia elokuvia, hehkutti b-tason sci-fia ja esitti toteamuksia kuten ”tiesitkö että Bruce Campbell oli se Darkmanin vika naamari?” Matti oli siis kuten minä. Vaikkakin on myönnettävä, että pääsyy Matin palkkaamiseen oli hänen nimensä. Se kun istui hyvin Maijan nimen kanssa. Matti ja Maija. Loistavaa. Työntekijänä Matti on kyllä erinomainen. Ei päästä asiakkaita ilman elokuvia ovesta ulos silloinkaan kun juuri haluttua artikkelia ei löydy. Aina keksitään jotain suositeltavaa tilalle. Matista onkin tullut jonkinlainen vastausautomaatti asiakkaille. Ymmärrettävästi Matin innokkuus käy välillä joidenkin hermoille, kuten omieni. Kuitenkin hän tulee ajoissa töihin, tekee työnsä nopeasti, mutta varmasti ja ei aja hermojani liian kireälle. Maija muuten tulee tänään iltavuoroon töihin, joka alkaa kello 17.00. Joten hän odotettavasti tulee kello 17.10 paikalle. Eipä minulla kiire kotiin olisikaan. Mitä minä siellä tekisin? Katsoisin elokuvia?

*****

Ihan hirveää shittiä. Yleensä kirjoitan mielestäni intensiivistä tekstiä, mutta ajatelkaa useampi kymmenen sivua tuollaista hidastelua. Tosin tuota on erittäin mukava kirjoittaa ja teksti tulee ulos päästäni sitä vauhtia, etteivät sormet pysy mukana. Korjataan kirjoitusvirheet ja logiikkaongelmat sitten joskus toiste.

Kirjoittaminen on joskus ihan mukavaa. Olinkin pitänyt pidempää taukoa minkään ns. järkevän kirjoittamisessa. Mutta välillä sitä tekee itselleen hallaa kirjoittaessaan. Kuten nyt siellä rakkausrunot-sivustolla.
Kirjoitin sinne tämän:

"Sanat ovat päässäni
Sormet puhuvat omiaan

Viimeinen rivi pelastaa aina"

ja nyt minusta tuntuu etten osaa kirjoittaa enää mitään mitä voisin hyvällä omallatunnolla kutsua runoksi.

En ole koskaan pitänyt itseäni varsinaisena runoilijana, vaan ehkä enemmän jonkilaisena pakinoitsijana. Ei, en sinäkään. Kunhan nyt vain raapustelen omiani.
En osaa riimitellä kuin vahingossa.
En ole tuntenut kovaa angstia vuosiin.
En ole Cyranokaan.
Tunnen kyllä runomitat ja vastaavat, mutta en osaa, tai halua noudattaa niitä.
Minulla onkin hyvin ulkopuolinen olo rakkausrunoissa. Ja nyt etenkin kun tein jotain jota usko voivani ylittää.

Dilemma tietenkin väistyy heti kun unohdan koko asian ja luulen keksineeni taas maailman parhaimman jutun.


Tätä tehdessä soi: Kate Bush -Hounds of Love

Olisiko hetki aikaa?

Miksi suoramarkkinoinnilla on niin huono maine?
Kenties siksi, että se ansaitsee sen.

Kun ennen suoramarkkinointi tarkoitti postitse tulevia mainoslappusia ja kuvastoja, niin nyt se on lähestulkoon vain puhelinmyyntiä. Ja sen estäminen on hämmästyttävän vaikeaa. Siinä missä ennen kun täytit jonkin kilpailukupongin ja siinä oli ne kaksi rastittavaa vaihtoehtoa:
1. Kyllä. Haluan vastaanottaa suoramainospostia.
2. Ei. En halua vastaanottaa suoramainospostia.
Niin nykyään tuo osio on kuitattu tällä: "Osallistumalla kilpailuun annat luvan suoramarkkinointiin." Enää et saa siis vaihtoehtoa edes siitä, haluatko mainoksia vai et. Eihän siinä mitään, jos se mainonta olisikin vielä postitse tulevaa materiaalia. Ei ole iso homma kammeta niitä keräyspisteeseen, tai laittaa postiluukun luokse ilmoitus "ei mainoksia." Mutta ei, siinä sitten puhelin pirisee ja ruudussa lukee "tuntematon numero." Vastatako vai eikö? Voihan se oikeasti olla jotain tärkeääkin.
Vastaat sitten ja seuraavaksi kuulet "mmm... olisiko hetki aikaa?" Ja sanoin sitten mitä tahansa, niin myyntipuhe tulee.
Luonnollisesti osa puhelinmyyjistä on asiallista porukkaa, mutta aivan liian suuri prosentti heistä ei ole tehtäviensä tasalla. Annetaanpa esimerkkejä.

A. Puhelinmyyjä soitti ja tyrkytti Katso-lehteä. Minun olisi kuulemma kannattanut vaihtaa lehtitilaukseni Seiskasta Katsoon, kun kerran Katso oli halvempi. Vastasin että ei kiitos, Katso oli miellyttävämpi kun se oli TV-lehti, eikä Seiskan kopio. Myyjän reaktio oli tietenkin "ai sua ei raha kiinnosta!" Johon minä totesin "nyt sanoit juuri oikeat sanat" ja suljin puhelimen.

B. Myyjä soitti ja tyrkytti Hymy-lehteä. Olin näet erehdyksessä osallistunut johonkin Hymyn kilpailuun ja täten antanut heille luvan soitella minulle. Myyjä paasasi puheensa sellaisella vauhdilla etten ehtinyt edes tajuta kunnolla mistä oli oikein kyse. Totesin etten ole kovinkaan kiinnostunut, johon myyjä totesi "kyl sä oot kiinnostunu." Niinhän se on, jos kerran osallistuin johonkin Hymyn huuhaa-kisaan, niin täytyihän minun olla Hymyn suurimpia faneja. Ennen kuin kuitenkaan ehdin vastata myyjän toteamukseen, ehti hän tiuskaista perään "no ei sit!" ja löi luurin korvaan.

C. Myyjä tyrkytti Soundi-lehteä. Minulle kun se oli aiemmin tullut, niin miksen ottaisi sitä nytkin. "Saatte kolmen kuukauden lehdet ilmaiseksi." Sen jälkeen voisin vasta päättää olisinko kiinnostunut tilaamaan kyseisen aviisin. totesin etten ollut kiinnostunut ja myyjän kannattaisi esitellä tarjoustaan seuraavalle, joka saattaisi arvostaa tarjousta. Asia selvä? Viikon päästä posti toi ensimmäisen näytenumeron.

Vittumaisinta näissä asioissa on se, että jos soitat vaikka Hymyn pääkonttoriin ja valitat heidän puhelinmyyjien asenteesta, niin siellä todetaan etteivät he ole vastuussa myyjien toiminnasta. Ja miksi eivät ole vastuussa? Koska puhelinmyynnin hoitavat yksityiset, itse myyntiartikkelista irrallaan olevat yritykset. Joten Hymyyn on turha soitella. Pitäisi soittaa siihen telemarkkinointiyritykseen josta puhelu on tullut. Mutta miten teet sen, kun puhelu tuli alkujaankin tuntemattomasta numerosta.

Tottahan toki telemarkkinointiyrityksillä on koulutus ammattiin. Itsekin kerran kouluaikana epätoivoisena persaukisena menin erääseen kyseisen alan liikkeeseen töihin. Koulukaveritkin harrastivat kyseistä ammattia, joten kai se onnistuisi minultakin. Sain työpaikalla käteeni paperin jossa oli useampi fraasi käytettäväksi. Juuri näitä "saanko vaivata hetkisen?" "en ole myymässä mitään," etc. Siis juuri sitä roskaa mitä kuulet jokaiselta puhelinmyyjältä. Sanat voivat olla erilaiset, mutta sisältö on aina sama. Samaisessa listassa oli myös esimerkkejä mitä sanoa, jos asiakas empii. Juuri näitä "mitä jos pistetään parin kuukauden Seurat kaupan päälle." Ne eivät ole lisäetuja. Sillä nuo on laskettu jo mukaan alunperin, siltä varalta että asiakas ei tartu syöttiin heti. Koulutus kesti sellaisen tunnin verran. Olin ammattilainen. Tartuin luurin ja ennen kuin ehdin soittaa ensimmäistäkään puhelua, ehdin ajatella. Kuolettava virhe. Sillä ajattelin etten minä itsekään pidä siitä että nämä soittelevat, miten voisin siis tehdä itse samaa. Urani puhelinmyyjänä loppui ennen ensimmäistäkään puhelua.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö jossain paikassa saattaisi olla jotain aidosti oikeaa koulutusta alalle. Mutta jo tuo minun esimerkkini osoittaa miksi valtaosa myyjien puheista saattaa kuulostaa niin apaattiselta ja pakotetulta. Amatöörimäiseltä.

On syynsä siihen miksi telemarkkinointifirmat ovat koko ajan uusien työntekijöiden haussa. Ne polttavat loppuun nopeasti. SIllä siinä missä myyjä voi olla pottumainen, niin armias Luoja! ajatelkaa millaista kommenttia he saattavat kuulla vain koska sattuivat soittamaan juuri tälle kiukkuperseelle.

Siellä on varmaan lukuisa joukko telemarkkinointiyrityksiä, joiden pitäjät uskovat olevansa hyvällä ja oikeutetulla asialla. Ja saavat pitääkin uskonsa. Mutta totuus on kuitenkin, ettei kukaan halua vasten tahtoaan tulla häirityksi. Ja puhelinmarkkinointi ei ole mitään muuta kuin roskapostia. Missä siis spam-suodatus Soneralla puhelinlinjojen suhteen, tms.

Pari asiaa korjaisi puhelinmyynnin mainetta huomattavasti:
A. Ei salaisia numeroita. Jonkinlainen 0800-alku numeroihin tunnisteeksi.
B. Asiakkaan on aina annettava suostumus tuleville puheluille.
C. Myyjäksi pääsevien karsinnan oltava tiukempi.
Ja D. Puhelut rajoitettaisiin tietylle ajalle päivästä. Ei puheluita enää kello 18.00 jälkeen.

Eikö sitten ole jotain paikkaa minne ilmoittaa ettei halua puhelinmyynnin kohteeksi? Kyllä on. Toimiiko se? Ei järin hyvin.

Ettekö ole koskaan ihmetelleet miksi joku soittaa tarjotakseen mustekasetteja printteriin, vaikk'et omista edes tietokonetta. Monet yritykset jotka keräävät asiakastietorekisterin, myyvät näitä listoja eteenpäin. Siten absurdeimmatkin myyntiartikkelit löytävät sulosanansa korviisi, vaikka et ymmärrä missä maa, missä taivas. Bisnes on bisnestä, ja me olemme koko ajan tiellä.

Asiat ovat korjattavissa. Ja helpoin tapa palauttaa asioita oikeille raiteille, on laittaa vaihtoehdoiksi Kyllä tai Ei.

Ammattihan puhelinmyyjän toimi on siinä missä mikä tahansa muukin, mutta olkaa hyvät ja käyttäytykää edes kunnolla. Vaikka kuinka kiukkuinen edellinen asiakasmahdollisuus olikin.

Lopuksi positiivinen esimerkki puhelinmyyjästä:

Myyjä tyrkytti uutta Aku Ankka-kirjaa joka koostuisi Tupu, Hupu ja Lupu-tarinoista. Kysyin onko siinä mitään ennen julkaisematonta, etten vain saisi samoja vanhoja uusissa kansissa. Myyjä totesi että "kyllä ne taitaa olla kaikki ennen julkaistu. mutta kokeillaan joku toinen kerta jos löytyisi sitten jotain muuta." Puhelu loppui.
Erittäin hienoa.

Runoudesta

Tänään minut saatiin houkuteltua laittamaan kirjoituksiani rakkausrunot.fi-sivustolle. Kovasti olin ensin koko ajatusta vastaan. En minä osaa mitään rakkausrunoja kirjoitella. Opin taas uutta kun kuulin ettei sinne mitään rakkaudesta tarvitse kirjoitella. Siispä laitoin jotain mihin olen tyytyväinen ja jotain mihin en ole tyytyväinen. Sainpahan ainakin jotain laitettua.

Minulle runous on yhtä kuin Baudelaire, Bukowski ja muut kärsimystaiteilijat. Mitkään hempeät "beibe beibe i love you"-jutut eivät minulta luonnistu. Ja vuoden 2001 jälkeen eivät mitkään itseäälitkään ole oikeaa. Niinpä mitä minä sitten osaan kirjoittaa?

Tekstejä jotka eivät ole tarpeeksi outoja ollakseen outoja, mutta eivät tarpeeksi maanläheisiä että ne voisi ymmärtääkään.

Mitä vähemmän ymmärrän, sitä parempi.

Kirjoita, kärsi ja unhoita

Silloin joskus muksuna, kun oli näitä haaveita vielä. (Kyllähän te tiedätte. Kuuntelit jotain musiikkia sängyssä maaten ja ajattelit kuinka coolia olisi olla rockstara.) Siis ennen kuin ajautui aikuisten apatiaan. Tuolloin suurin haaveeni oli olla sarjakuvapiirtäjä. Ai se olisi ollut hienoa tulla noteeratuksi joiden Carl Barksien ja Enki Bilalien yhteydessä.



No kuitenkin, yksi pienoinen haave joka minulla oli minulla muksuna, oli tulla arvostetuksi elokuvaohjaajaksi.


Tosin se haave kuoli siihen kun näin Francis Ford Coppolan elokuvan Keskustelu (The Conversation. [1974.]) Kyseinen elokuva ei ole minun oma ykkösvaihtoehtoni, mutta se oli juuri sellainen elokuva jollaisesta haaveilin. Coppola teki viisi vuotta ennen syntymääni minun unelmieni elokuvan. Siis täydellisen elokuvan. Mutta sitten ajattelin, että kenties minusta voisi tulla hyvä käsikirjoittaja. joskus kavereiden kanssa sitä tulikin yhdessä mietittyä elokuvan tekoa (siis täyspitkän, teatterilevitykseen kelpaavan teoksen tekoa.) Ei niistä sitten mitään muutamaa lyhytelokuvaa suurempaa tullut aikaan ja se haavekin unohtui pitkäksi aikaa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään "do or die," joten ei sen unohdus päässyt stressaamaan.


Sitten muutama vuosi sitten tuli tutustuttua erääseen henkilöön, josta kehkeytyi ihminen, jota kutsuisin ystäväksi. Hän kuitenkin opiskelee jossain huuhaa-koulussa ohjaajaksi ja sai jotenkin päähänsä, että minulta saattaisi löytyä joitakin ideoita tarinoiksi. Sanoin kyllä hänelle, että kirjoitan mielestäni ihan sujuvasti, mutta kaikki kirjoitukseni ovat sellaisia, että A. kohdeyleisö on hyvin rajattu ja B. niitä ei kenties ymmärrä ensilukemalta. Minä kun pidän tarinoista joissa asioita joita tajuaa vasta kotimatkalla. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö kunnon aivoton actionkin olisi aina välillä paikallaan.


No, kuitenkin lupasin kirjoittaa hänelle jotakin. Ja sainkin päähäni dialogin-pätkän, jonka kirjasin ylös ja lähetin hänelle.


Se on tämä seuraava. (Muuten, siellä on kirjoitusvirheitä. Joten kyllä, tiedän.)
----

Kaksi noin 25-vuotiasta poikaa (ystävyksiä) hiljaisessa videovuokraamossa. "Myyjä" ja "asiakas."
Myyjä istuu SUE-lehteä selaillen askeljakkaralla, jalat lievässä koukussa.
Asiakas nojaa tiskiin oikean kyynärpäänsä varassa ja puhuu jostakin. Myyjä ei kuuntele asiakasta. Suu liikkuu, ääntä ei tule.
Välillä myyjä nostaa kuuntelevan näköisenä päätään, katsoo asiakasta ja nyökkää tasaisin väliajoin. Osoittaen näen edes lievää kiinnostusta ystävänsä puheille.
Myyjä laittaa lehden sivuun, kääntyy hämmentyneen näköisenä ystävänsä suuntaan aloittaa puheensa.


Myyjä: Miten vaiheiset toimii? Sä muistat varmaan vanhan trekin ja siinä niiden Rabbit-kumien näköiset vaiheiset. Niissähän oli se tainnuttava- ja kuolettava-moodi. Okai, mut miten sillä pysty muka vahingoittamaan vastustajaa? Ajattele nyt. Se oli kuitenkin visuaalisesti vain valonsäde. Missään ei puhuttu että se olisi esimerkiksi jokin laser joka voisi edes polttaa jotain. Eli sen täyty toimia jotenkin erilailla. Siis sieltä tulee se punainen tappava valonsäde ja zuum! Kuollut. Mitä se valonsäde oikein teki? Mä oon ajatellut että se jotenkin sammuttaa ihmisen, mutta miten sitten ihminen sammutetaan? Koska sehän ei jättänyt mitään samanlaista jälkeä kuin fyysinen luoti. Ei reikää,,, ehkä vain jokin mustelman näköinen maskarajälki. Mä ajattelin, että jos se valonsäde olisi jotain säteilyä. Että ne avaa vaan purkin kannen ja säteilyä tulee. Tietenkin kun se on sellainen valonsäde, niin se on varmaan jotain tiivistettyä säteilyä, joka purkaantuessaan tulee niin tarmokkasti ulos, että se näkyy yhtäjaksoisena säteenä.


Asiakas: No, mut eihän joku uraani oikeesti hohda mitään valoa.


Myyjä: No, joo. Mutta kun kaikissa piirroksissa ja leffoissa korostetaan säteilyä valona. Niin on se aika helposti omaksuttava asia. Joten hyväksytään nyt edes se seikka että säteily näkyy valona. Onhan se kuitenkin aika vahvasti iskostunut mieliin. Niin ja laitetaanhan tappaviin kaasuihinkin usein hajustetta, että huomaa koska kuolo saapuu. Vähän sama asia.


Asiakas: Joo joo. No, jatka.


Myyjä: Siis se säteily. Säteilyhän aiheuttaa pienessä erin pahoinvointia ja tajuttomuutta. Ergo vaiheisen tainnutusmoodi. Pitkä altistus säteilylle aiheuttaa syövän tai jotain. Joten siinä vaiheisen kuolettavuus. Tosin silloin se säteily pitää kohdistaa uhriin pitkäksi aikaa, jotta siitä saataisiin toivottu reaktio aikaiseksi. Ja joku torahammasleguaani tuskin suostuisi seisomaan paikallaan tarpeeksi kauaa sitä varten. Ja sen leguaanin nahka on kuitenkin niin paksua, että ehtii Tiberiuskin kyllästyä kun odottaa vaiheisen tehoavan. Ehkä Tiberius ottaa ennemmin onton puunpätkän, kiven ja jauhaa ruutia. Eikä se säteilevä vaiheinen olisi kovinkaan hyvästä itse käyttäjällekään. Ilman lyijyvuorattuja hanskoja, saisi siinä vain itse jonkin kasvaimen kiduksiinsa. Ei olisi kanniskella vaiheista paria päivää ja joutua sitten loppuiäkseen rautakeuhkoon.


Asiakas: Mutta onhan noita vastaavia sädeaseita melkein kaikissa scifi-leffoissa. Tähtien sodassa ja sellaisissa. Että häitritseeks sua muka kaikkien scifi-leffojen laserpyssyt?


Myyjä: Ei tietenkään ja mäpä kerron miks. Melkein aina jossain tähtien sodissa ja vastaavissa. Jopa myöhemmissä trekeissä. Ne laserit tulevat aseesta aina jonain sykäyksiä. Sellaisina ihme Platoonin valojuova-ammuksina. Ja se tekee niistä jotenkin konkreettisempia. Ne ovat vähän kuin jotain luoteja. Ja silloin niiden muka-fyysisyys voi tehdä oikean osumajäljen. Kun trekissahan se säde oli yhtäjaksoinen vana. Ei tsap tsap, vaan zuum.


Asiakas: Mut mä tunnen sut, sä oot kuitenkin star trek-fani. Ettet sä varmaan ton takia jätä niitä katsomatta vastaisuudessakaan.


Myyjä: En tietenkään. Nehän pitää katsoa kerran vuodessa läpi. Ja kai mä oon kertonut että eka trek-leffa koskettaa niin kovasti, että aina tulee itku sitä katsoessa. Se on hieno teos. Joku Kansalainen Cane on vain leffapoliisien kuraa sen rinnalla. Ja onhan William Shatner tehnyt pari loistavaa levyäkin. No, toinen on pikemminkin huvittava kuin laadukas,,, mutta Has been on oikeasti hyvä levy.


Asiakas: Eikös jotkut muutkin star trek-tyypit ole tehny levyjä. Ainakin Leonard Nimoy on äänittänyt jotain lauluja, tai jotain.


Myyjä: Ja Data teki ihme Sinatra-levyn jonka nimi on Old yellow eyes is back. Siis se on aivan nerokas idea. Spinerilla on muuten ihan hyvä lauluäänikin kaiken lisäksi. Ja musiikista puheenollen, Jerry Goldsmith teki aivan järjettömän hienoa musiikkia Star trekiin.


Asiakas: Kuka se star trek-säveltäjä oli joka teki jotain ihmeen syntikkatavaraa johonkin niistä leffoista. Nehän oli yleensä enemmän sinfoniaorkestereiden hommia, eikä jonkun yksinäisen Alan Howard-kloonin pimeässä huoneessa, monitorin valossa tehtyjä suhinoita.


Myyjä: Se tais olla muistaakseni Leonard Rosenman. Sillä tais olla enemmän syntikkalähestymistapa. Ei se nyt huonoa ollut. Käyttihän ne kaikki trekit kuitenkin aikalailla samoja pohjaideoita. Se syntikkaäännellys sopii vain enemmän johonkin tv-sarjajuttuihin.


Asiakas: Tv:ssä ei ole hirveästi tunnettuja säveltäjiä. Joku Mike Post on varmaan tunnetuin.


Myyjä: Joo, kaikki varmaan tunnistaa jonkun Hill street bluesin tunnarin. Vaikka ei olisi jaksoakaan sitä katsonut. Mutta muistatsä Dynastian teeman? Siinä oli aivain liian hienoa musiikkia johonkin saippuasarjaan.


----


Ei se nyt ihan paska ole. Ja ilmeisesti se kelpasi kaverillenikin, sillä hän haluaa lisää juttujani.
Johtaako se sitten mihinkään? Who cares. Tuollaista shittiä on vain hauska kirjoittaa.


Tosin olen tyytyväinen itseeni vasta kun pystyn johonkin tälläiseen:


Narrator: [Tyler steers the car into the opposite lane and accelerates] What are you doing?

Tyler Durden: Guys, what would you wish you'd done before you died?

Steph: Paint a self-portrait.

The Mechanic: Build a house.

Tyler Durden: [to Narrator] And you?

Narrator: I don't know. Turn the wheel now, come on!

Tyler Durden: You have to know the answer to this question! If you died right now, how would you feel about your life?

Narrator: I don't know, I wouldn't feel anything good about my life, is that what you want to hear me say? Fine. Come on!

Tyler Durden: Not good enough.


Ja sehän oli tietenkin elokuvasta Fight Club.


Luonnollisesti tätä tehdessä soi: Fight Club ost. (music by The Dust Brothers.)

Musiikkispiraali

Edelliseen liittyen.

Ilman näitä levyjä minä en olisi minä.

Bowie, David -Low
the Clash -London Calling
CMX -Aurinko
Cohen, Leonard -The Future
the Cure -Pornography
Dead Can Dance -Spiritchaser
Depeche Mode -Black Celebration
DJ Shadow -Endroducing
Don Huonot -Verta, Pornoa Ja Propagandaa
Duran Duran -Seven And The Ragged Tiger
Fields Of The Nephilim -Elizium
Galas, Diamanda -The Sporting Life
Glass, Philip -Koyaanisqatsi
the Human League -Dare
In The Nursery -The Cabinet Of Doctor Caligari
Japan -Quiet Life
Joy Division -Closer
the KLF -The White Room
KMFDM -Nihil
Love Like Blood -Swordlilies
Musta Paraati -Peilitalossa
My Dying Bride -Like Gods Of The Sun
a Perfect Circle -Thirteenth Step
Prince -Purple Rain
Pronssinen Pokaali -Pronssinen Pokaali
Simple Minds -New Gold Dream (81-82-83-84)
the Sisters Of Mercy -First And Last And Always
Talk Talk -Spirit Of Eden

Ja väheksymättä muita tärkeitä levyjä.

Niin satoja muita nimikkeitä.

Musiikki rakentaa siltoja ja radio asettaa esteet

Seisoin tuossa vielä askettäin levyhyllyjeni edessä ja mietin että "mitäpä sitä nyt laittaisi soimaan?" Kun tulin ajatelleeksi miten minun musiikkimakuni oli tullut siihen tilaan jossa se nyt on.
(Muuten, lopusta näette mihin tulokseen tulin levyvalinnassani.)

Minulla ei ole vanhempia sisaruksia, joten heidän musiikkimakunsa ei ole vaikuttanut minuun (kuten selkeästi kävi pikkusiskolleni.) Minä olen tämän suvun lapsenlapsista vanhin, joten kukaan serkkuni ei tutustuttanut minua mihinkään progen ihmemaailmoihin, tai black metallin mukarankkuuteen. Vanhempieni levyhyllyä tuli siis pengottua muksuna. Siellä oli ne Abbat, Led Zeppelinit, Elvikset ja muut mukavat, joita kaikkien noin kolmekymppisten hyypiöiden vanhemmilla aina on.

Roy Orbison soi ahkerasti ja "pretty woman" tuli osattua ulkoakin nopeasti.

Kaverit tuntuivat kaikki olevan Iron Maiden-faneja ja muutenkin NWOBHM oli kova juttu (btw. se on sitten New Wave Of British Heavy Metal.) Mutta minä diggasin Duran Duraneita, Spandau Balletia ja muita new wave-bändejä. Eihän niitä voinut tietenkään hehkuttaa koulussa, itku silmässähän sieltä olisi palannut kun "kaikki kiusaa." Tosin uskon, että valtaosa kavereistanikin oli Duran-faneja tuolloin. Ainakin nykyään heidän kanssaan jutellessa tulee ilmi, että monet tiesivät kaikki Yazoot ja Dead Or Alivet, etc. Se oli vain se imagojuttu.
Kieltämättä ala-asteelaisille sifonkihuivi oli sama kuin olisi koittanut iskeä miespuolista puukässän maikkaa ""meille vai teille?"
Niinpä minäkin vein ensimmäiseeni koulun levyraatiin Iron Maiden-kasetin. Ja hitto vie! Minä en tosiaankaan maiden-fani ollut (en ole tosin vieläkään, mutta Dickinsonin "Chemical Wedding" on ihan hyvä.) Nopeasti se nolostuminen musiikkimausta unohtui, sillä suomessahan oli kaksi tosi isoa sifonkihuivi-bändiä. Yö ja Dingo. Sitten olikin valittava, kumman fani olet. Sillä se ei tietenkään ollut mahdollista, että olisit molempien harras fani. Yö-fanit inhosivat Dingoa ja Dingo-fanit Yötä. Minä olin Yö-fani. Yö kun oli se enemmän goottilainen näistä kahdesta. Kun taas Dingo oli vain ja ainoastaan tyttöjen kamaa (viimeksi tänään kuuntelin Dingoa.)
No, näiden kahden rinnalla Duranitkin olivat hardcorea. Kohta sitä raahasikin kouluun Depeche Modea ja muita brittien cooleja konepop-bändien kasetteja (kuten myös Transformers- ja Masters Of the Universe-leluja.)

Gootti oli myös kova juttu. Tosin silloin suomessa ei kuullut goottia missään, koska tulloin se oli vielä oikeasti alternativea. Siouxie And The Banshees ja The Cure olivat kyllä tunnettuja. Nehän olivat sieltä popimmasta päästä.

Minun musiikkikouluttajanani toimi kirjasto. Unohtakaa internet ja kaikki muut mediaväylät. 80-luvulla ei ollut kuin uutiset, ne pari hassua pop-ohjelmaa ja kirjasto, joissa pystyi tutustumaan populaarikulttuuriin. Ja uutisissakin noteerattiin vain ns. isot pop-uutiset, kuten Dingon hajoaminen ja se, että jotain bändiä ei päästetty esiintymään suomeen. Suosikki-lehti oli silloin kuten se on nytkin,,, hyvä heille jotka eivät halua uusia kokemuksia. Onneksi Kerrang-lehteä sai ostettua ärrältä. Ja niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin metallilehdeksi Kerrang oli hyvin avomielinen. Kerrangin kautta pystyi lukemaan Princestä ja Phil Collinsista.

Mutta kirjasto oli se must paikka, jos halusit tutustua musiikkiin kuulemalla sitä. Minäkin lainasin kasoja vinyyllilevyjä vain niiden kansien vuoksi. Kokeillaan nyt tuotakin. Osasta en tietenkään pitänyt laisinkaan (Cinderella, Vixen,) osaa en ymmärtänyt (Rush, king Crimson,) ja osassa oli joku tosi cool biisi (Lou Reed, Boney M.)

Tuolla tavalla minä rakentelin musiikkimakuani. Kokeilemalla vain jotakin. Ja se saakin minut ajattelemaan, että ihmiset eivät ole oikeasti rajoittuneita musiikkimaustaan. He eivät vain tiedä mistä pitäisivät. Ja miksi tietäisivätkään? Perus radion kuuntelija kuulee tälläkin viikolla tälläistä

Tässä tuorein YleX:n soittolistan A-osuus (A = soitetuimmat.)

AMY WINEHOUSE: You Know I'm No Good
PMMP: Kesäkaverit
BILLY TALENT: Surrender
GREEN DAY: Working Class Hero
HAPPINESS: Accelerate
JENNI VARTIAINEN: Tunnoton
LINKIN PARK: What I've Done
MAROON 5: Makes Me Wonder
MIKA: Grace Kelly
MUTYA BUENA: Real Girl
NAS feat. CHRISETTE MICHELE: Can't Forget About You
SUNRISE AVENUE: Diamonds
SCISSOR SISTERS: Kiss You OffUNIKLUBI: Vnus

Onhan siellä ihan hyviä biisejä ja bändejä joista minäkin pidän. Mutta katsokaapa mitä tahansa aiempaa ja tulevaa soittolistaa, niin niiden rakenne on identtinen. Tällä viikolla siellä on Linkin Park ja kuukauden päästä se saattaa olla korvattuna Lost Prophetsilla. Molemmat ihan hyviä omassa lajissaan, mutta keskenään niin samanlaisia, ettei perus radion kuuntelija kuule juurikaan eroa.
Ja tiedän sen siitä syystä, että lähes päivittäin kuulen töissä jonkun kysyvän minulta "mitä tää on? kuulostaa tosi hyvältä."

Minä en soita töissä mitenkään outoa musiikkia, (no, joskus sitäkin) vaan ihmiset eivät tunne sitä juuri soivaa siksi ettei sitä kuule radiossa ja mikään ohjelma ei tunge sitä väkisin juuri sinun suosikiksesi. Soitin sitten Dead Can Dancea, Kraftwerkia, Nitzer Ebbia, tai mitä tahansa muuta, niin se tuntuu ihmisten mielistä uudelta ja oudolta. Ja vain koska he eivät tienneet niiden olemassaolosta mitään ennen. Radiota kuuntelemalla saat kiittää onneasi jos kuulet jotain oikeasti uutta ja haastavaa. Kaupallisille radioille varman päälle pelaaminen sopiikin. Mitä turhia riskeeraamaan vanilja-jäätelöä, jos se kelpaa ilman nonparellejakin. Mutta yleisradion asemien tehtävä on viihdyttämisen lisäksi myös opettaa. Joten ne asemat voisivat hyvinkin peruslistasälän lisäksi soittaa jotain mitä toimittaja ei itsekään vielä tunne.

Se menee näin: Soitat Hellacopters-fanille The Hivesia, sen jälkeen Queens Of The Stone Agea, sitten A Perfect Circlea, sitten The Curea, sitten New Orderia, sitten John Foxxia, sitten Nine Inch Nailsia, sitten Ministrya, ja kohta Hellacopters-fani löytää hyvää muualtakin kuin vain kitararokista. Kyse on vain siitä missä järjestyksessä biisit esittelet. MixCd:t ovat juttu tälläiseen tutustuttamiseen.

Jos ihmiset vain tietäisivät että heille on tarjolla muutakin hyvää kuin vain se mitä media puklaa pöydälle, niin musiikki ei olisi vain pikaruokaa, vaan gourmet-ateria.

Edesmennyt enoni tutustutti minut monenlaiseen musiikkiin. Häneltä kun löytyi paljon sellaista kamaa joka oli "what the fuckia!" Queenia, Sex Pistolsia, The Clashia, etc. Joten kirjaston ohella hän oli tärkeä vaikuttaja musiikkimakuni kasvuun.

Nykyään ajattelen, että jokaisesta lajityypistä löytyy jotain hyvää. Joskus se hyvä on vain vaikeasti löydettävissä. Kun kuulee miljoona Scooteria, niin eurohölkkään ei tee kovin mieli tutustua. Kun katri on Garth Brooksia, niin kantri kuulostaa roskalta. Kun suomiräp on Fintelligensia, niin hammaslääkärikäynti kuulostaa lohduttavalta. Mutta niistäkin lajityypeistä löytyy jotakin hyvää, se pitää vain kaivaa esille.

Tehkää näin:
1.Mene kirjastoon.
2. Ota kasa levyjä joista et tiedä mitään.
3. Kuuntele niitä. Ehkä löydät jotain hyvää.
Jos et löydä mitään kiinnostavaa, niin toista askeleet. Kohta löydät sen maailman parhaan levyn.

Se ei ole laajaa musiikkimakua kun luettelet suosikeiksesi The Rasmuksen, Sentencedin, Asan, Indx:n, jne.

Se on laajaa musiikkimakua kun luettelet suosikeiksesi Blackfieldin, Devon, John Cagen, The Rasmuksen, jne.

Edellinen ei ole rakentunut kokeilemalla, vaan joku on koonnut suosikkisi puolestasi. Varmasti pidät niistä tosissasi, mutta laaja musiikkimaku tulee esiin vasta kun se on koottu kokeiluista. Lopputulos saattaa olla silti sama lista, mutta kokemus tekee siitä uskottavan.

Minä olen saanut tehtäväkseni koota oman elämäni soundtrackin. Ja koska elämässä on nousuja ja laskuja, ja tasaista tietä. Niin musiikin pitää myös olla samanlaista.

Te pidätte kaikesta musiikista. Ette vain vielä tiedä sitä.

Paskakin musiikki kuulostaa paremmalta, kun kuulee paskempaa tavaraa.

Tätä taustoitti: Josef K -Entomology

Demokratia ajaa ympyrää

Suomalaisessa demokratiassa on suuri valuvika. Ei niin etteikö demokratiassa saattaisi olla useitakin pikkuvikoja, mutta nimenomaan juuri suomalaisessa demokratiassa on suuri, sen toimintakykyyn vaikuttava vika. Suomalainen demokratia nimittäin kulkee liikenneympyrässä, tietämättä keinoa poistua sieltä. Mikään ei etene minnekään ja sen ympyrän kulkeminenkin tapahtuu kuin hidastetussa filmissä. Oli seikka mitä tahansa niin kukaan poliitikko ei uskalla otta siihen suoraa kantaa ja ajaa asiaa niin tehokkaasti, että sen edistyminen olisi itsestäänselvää.

Vaalien aikana kyllä luvataan olla erilaisia ja energisiä toiminnassa, mutta todellisuudessa ollaan heti valmiita jarruttelemaan kaikkea. Ja jos ei oma puoluekuri hidasta toimintaa, niin sen tekee puolueiden mustasukkaisuus.

Jos SDP haluaa vaikkapa nostaa sairaanhoitajien palkkoja, niin eikös vaan Kokoomus estä asian vetoamalla siihen, että SDP:n esittämä budjetti ei ole linjassa valtion rahavarannon kanssa. Sama seikka tapahtuu myös toisinpäin. 200 edustajaa on liikaa päättämässä yhteiskunnan hyvinvoinnista. 200 edustajaa olisi hyvä määrä, jos he kaikki olisivat töissä juuri aatteellisista syistä. Tällöin he ainakin tekevät työtään muusta syystä kuin eduista. Mutta nyt meidän maamme käsitys demokratiasta ei ole hyvästä meille. Nykyinen kansanedustajamäärä toimii itseään vastaan. Etenkään kun puolueilla ei oikeastaan ole kuin kuvitteellisia eroja. Jos puolueet eroaisivat toisistaan, kuten edustajat ja harhaanjohdetut luulevat. Niin silloin toisten puolueiden esittämien ehdotusten sabotointi olisi jopa ymmärrettävää, ellei jopa kannatettavaa. Tällöin kukin puolue mahdollisesti estäisi, tai kannattaisi kilpailijoitaan, jos todella uskoisi sen kyseisen asian olevan hyvästä maallemme. Näin asia ei tunnu olevan.

Muutama seikka joka tekisi hyvää suomen demokratialle:

-Eduskunnassa tulisi olla yhtäläinen määrä jokaisen puolueen edustajia. Olisi siis ihan sama saako Kokoomus suurimman äänisaaliin vai ei. Jokainen puolue kun uskoo juuri heidän olevan oikealla asialla, niinpä miksi mikään puolue olisi toistansa parempi. Otetaan nyt esimerkiksi 100 edustajaa joista 10 demaria, 10 kokoomuslaista, 10 kommaria, etc. Näin demokratian tulisi toimia puolueiden uskottavuuden pitämiseksi aisoissa. Nyt moni vain haluaa olla voittajan puolella. Joten on oletettavaa, että pienpuolueet saisivat enemmän kannatusta, jos niillä olisi yhtäläinen mahdollisuus maan asioiden ajamiseen.

-Jotta olisi edes mahdollisuus päästä eduskuntaan, olisi puolueiden pystyttävä todistamaan omien agendojensa olevan muista eroavia. Tällöin ns. hyödyttömät puolueet saataisiin kilpailusta rankattua pois. Emme tosiaankaan tarvitse useampaa vasemmisto-puoluetta, niin niiden keskenäinen ero on hiuksenhieno. Hyvänä esimerkkinä SDP ja Vasemmistoliitto. Näiden kahden välit ovat lähentyneet niin paljon, ettei niiden välillä ole enää rakenteellisia eroja tarpeeksi.

-Puoluekuri tulisi poistaa ja tilalle jättää puoluevelvollisuus. Jolloin voit ilman sanktioita äänestää omaa puoluettasi vastaan, jos uskot oman mielipiteesi olevan oikea, ja puolueen väärä. Näin nekin edustajat jotka eivät usko oman valtapuolueensa olevan juuri oikea heille, voisivat olla hyvillä mielin. Sinun panoksesi ei tarvitse ajaa "väärän" puolueen etua.

-Edustajat saavat tulla miltä aloilta ja millaisella menneisyydellä tahansa. Koska ensin vaaleissa valitaan se tietty määrä puolueita ja puolueet itse valitsevat omat esim. kymmenen edustajaansa. Kukin edustaja saisi tosin olla olla vain kaksi kertaa ehdokkaana ja itse eduskunnassa kaksi kertaa (jos tulee valituksi molemmilla kerroilla.) Näin puolueet ainakin kuvittelisivat valitsevansa omista joukoistaan valiot.

-Itse ministerit valittaisiin samoin. Jokainen ministeri eri puolueesta. Ei siis kuppikuntia (elleivät aloita liian äänekkäitä liittoja keskenään.)

-Kaikille käsiteltäville asioille deadline. Tällöin asioita ei voitaisi vain siirrellä eteenpäin ja aina seuraavien eduskuntien niskoille. Ja aina,,, siis AINA kun edustaja äänestää jotakin. Niin siinä pitää olla 100 % varma, että haluaa äänestää juuri näin. On vain JAA ja EI -vaihtoehdot. Ei mitään tyhjää-äänestyksiä. Tämä on hyvin tärkeää, etenkin jos äänestyksen aihe vaikuttaa tuleviin sukupolviin (esim. ydinvoima.) Pienikin epäilys, tai tiedonjyvän puute olisi sama kuin EI. Jo rakennettua on vaikea poistaa, mutta harkinnassa oleva voidaan palauttaa mieliin myöhemminkin.

Deadline on tärkein asia demokraattisten asioiden eteenpäin viemisessä.

Ja niin kauan kun eduskunta ei niinkään perustu tasaväkisille puoluemäärille. Niin ainakin henkilövaalit saisivat katsoa peiliin.

Henkilövaaleista pitäisi poistaa vaalialueet.
Äänestät ketä haluat, jos tämä vain on asettunut ehdokkaaksi. Tämä tietenkin vaatii myös muita muutoksia osakseen, että se "äänestät ketä haluat" toimisi. Ja ne muutokset ovat, että jotta tietäisit Porvoossa jostain sikafarmarista Rovaniemeltä, niin vaalituen tulisi olla jokaiselle täsmälleen sama. Ei henkilökohtaisia avustuksia, etc. Jokaiselle samanlaiset mahdollisuudet markkinoida itseään joka puolelle Suomea. Joten se olisi ehdokkaasta itsestään kiinni, haluaako se sikafarmari Rovaniemeltä ääniä Porvoosta asti. Tämä karsia ehdokaslistoilta heidät jotka tulevat vain huvin vuoksi mukaan (Tony Halme anyone?)

Äänestäjien pitäisi jättää kokonaan äänestämättä, jos eivät löydä henkilöä joka täyttäisi kaikki äänestäjän haluamat tarpeet.

Älä äänestä ketään joka ei ansaitse ääntäsi.

Älä äänestä henkilövaaleissa puoluetta.

Älä äänestä jos et tunne käsiteltävää asiaa.

Äänestä vain jos olet 100 % varma että siitä on hyötyä.

Älä äänestä itsesi vuoksi. Noin 50 vuotta sitten itämereen ajettiin paskaa, joka tulee nyt esiin. 50 vuotta sitten kun sitä paskaa päätettin ajaa mereen, ajateltiin sen olevan fiksu ratkaisu. 50 vuotta. Liian lyhyt aika.

Muista että se edustajien tehtävä vakuuttaa sinut. Ei toisinpäin. Joten vittuako siitä kuinka huono äänestysprosentti on. Se ei ole kenenkään muun vika, kuin äänestyksen kohteina olevien.

Ai rakas Wikipedia.
"Demokratia on hallitusmuoto, jossa politiikasta päätetään enemmistön mielipiteen mukaan päätöksentekomenetelmässä, joka on avoin kaikille tai useimmille kansalaisille."

Mutta Suomi kaipaa, kuten itse asian ilmaisen, 15 minuutin diktatuuria. Joku, siis joku vain,,, mietitään joskus myöhemmin kuka ja miten. Joku vain tulisi ja saisi eteensä kaikki päätöksen alaisena olevat asiat ja hän tekisi päätökset. Kyse ei ole siitä ovatko ne oikeita vain vääriä päätöksiä. Sillä voi enemmistökin tehdä dramaattisesti vääriä päätöksiä. Joten teki ne päätökset vaikka kolikkoa heittämällä, eivät ne voi olla sen enempää väärässä kuin nytkään, tässä demokratian ihmemaassa. 50 % päätöksistä oikein tai väärin. Annetaan tämän jälkeen demokratian korjata mahdolliset väärät päätökset.

"Diktaattori asetettiin määräajaksi esim. vaaran uhatessa. Diktatuurin etuja päätöksentekomuotona ovat nopeus ja joustavuus, kun taas esimerkiksi demokratia on suhteellisen hidasta ja raskasta."

Koska diktatuuri tunnetusti ajautuu helposti korruption syövereihin, olisi hetkellinen diktatuuri se tervein vaihtoehto. Demokratiassa mahdollisen ja todennäköinen korruptio vain on paremmin piiloteltavissa.

Oli asiat miten päin tahansa. Totuus on että Suomen kokoisessa maassa 200 edustajaa on aivan liian suuri määrä. Sillä tuntuu olevan niin, että ainoa tapa saada näkyvyyttä eduskunnassa on joko pillerihumala, heittää vessapaperirullia, tai kiukutella kun Kuokkavieraat keikuttivat taksia jossa kiukuttelija oli.

Ja miksi kansanedustajat saavat itse ajaa omia palkankorotusasioitaan? Hehän ovat koonneet sen asiantuntijaraadin joka päättää edustajien rahasateista. Eikös edustajuuden pitänyt olla aatteelista. Kansanedustajien palkankorotusten pitäisi joutua aina kansanäänestykseen. Jos edustajat ovat kerran tehneet työnsä hyvin ja itsekin uskovat näin, niin ei olisi syytä uskoa etteikö kansa puoltaisi korotuksia. Mutta niinän se on: Huonosti tehdystä työstä ansionsa mukaan.

Ja seuraavan kerran kun ajattelette, että "tämä työ on liian raskasta, anna rahaa."
Niin totea ettei se työnmäärä vähene lisärahan myötä ja tunteja ei tule lisää päivään. Laittakaa se lisäraha palkankorotuksen sijaan lisätyövoiman hankintaan. Mutta kiitos Suomen ja muun maailman jatkuvien muuttuvien kustannusten vuoksi, on palkan oltava samassa suhteessa. Yleiskorotukset ovat siis tarpeellisia.

Annetaan jonkun itseäni viisaamman päättää tämä.
"Let's stop saying 'don't quote me.' Because if no one quotes you, you probably haven't said a thing worth saying."
-Sascha Konietzko.

Tätä kirjoittaessa soivat:
Monty Python Sings
Pulp Fiction ost.

Kaiken keskus

Tulin tänään siihen tulokseen, että nörttiys jakautuu kolmikantaan.

On A. Hikarinörtti (jolle pitää kyllä keksiä parempi nimi.)

On B. Supernörtti

On C. Perusnörtti

Ja nämä kolme muodostavat kolmion, jonka ylimmäisenä pisteenä on Perusnörtti, vasemmassa alapisteessä Hikarinörtti ja oikeassa alapisteessä Supernörtti.

Niin, kyllä,,, minä olen myös nörtti, mutta siitä tarkemmin myöhemmin.

Hikarinörtti on se nörtti joka on hyvin älykäs ns. arvostetussa asiassa (esim. matemattiikka.) Mutta on sosiaalisilta kyvyiltään heikoissa kantimissa. Tämä nörttilajike eroaa muista siten, että vaikka hän tietää kaiken ja liikaakin asioista, jotka ovat kuten mainittua ns. arvostettuja. Kuitenkaan tämä nörtti ei tiedä ketkä ovat reaalielämän ja fiktioelämän Spockit. Tai mikä oli Gimmel.

Supernörtti (Neerdius Ultimator) puolestaan tietää kaiken ja liikaakin Pokemoneista, Dungeons and Dragonsista, Sormusten Herrasta, etc. Asioista joita ainakaan vanhempasi eivät pidä tärkeinä. Eli asiat eivät ole ns. arvostettuja.

Sosiaalinen elämä on Supernörtilläkin luonnollisesti huonossa hapessa.

Toisin kuin Hikarinörtti, Supernörtti ei ole omalla alallaan logistiikasta puhuessa.

Perusnörtti puolestaan ei ole keskitasoa parempi matematiikassa. Tietää kyllä kuka Spock on, mutta ei sitä mitä Spockinkin käyttämä tervehdys tarkoittaa. Perusnörtti onkin vaikeasti luokiteltava nörtti. Sillä perusnörtti ei pidä itseään nörttinä, mutta kaikki muut pitävät. Joten Perusnörtti on vain ja ainoastaan tavis. Ja kiitos tämän, Perusnörtti toimii välikätenä Supernörtille ja Hikarinörtille.

Suora yhtenäisyys kahden muun ryhmittymän ja Perusnörtin välillä löytyy siitä, että myös Perusnörtin sosiaalinen elämä on hirressä roikkumassa.

Jokaiseen asiaan löytyy tietenkin poikkeustapaus. Mutta yleisimmät merkit nörttien sosiaalielämän heikkoudesta ovat.

-Yli kolmea päivänä viikossa keskusteleminen äidin kanssa (isäkin käy.) Ja jos jokainen puhelu ei ole oikeasti tärkeä, tyyliin "sain häädön," "menen naimisiin," etc. Niin ne sopivat tähän. Sillä perhesiteiden tärkeys ei vaadi kolmea, tai yli puhelua viikossa siitä että käydäkö parturissa vai ei. Tms.

-On ystäviä, mutta samanlaisia kuin sinä (seikka jota emme aina halua myöntää.)

-Se että oma unelmaihminen on Jack Sparrow tai Tarja Turunen (muutkin fiktiohahmot käyvät. Ja kyllä, Turunen on fiktiohahmo siinä mielessä, että jos et tunne häntä henkilökohtaisesti. Niin kuvat ja ääni eivät tee hänestä todellisempaa kuin Sparrowsta.)

-Se että jos satut lukemaan tämän ja ehdin ajatella niin paljon ja rajoittuneesti, jotta voit suuttua. Ihan tosi, mene ulos aurinkoon.

Nämä eivät tietenkään ole huonoja asioita. Me kaikki olemme jonkinlaisia nörttejä. Olkoon näin.

Hei! Asiat voisivat olla huonomminkin. Saattaisimme olla kaikki suomalaisen räpin ystäviä. Ja he jos ketkä ovat pelottavia. Ne Puolenkuun Pelissä notkuvat Dimmu-fanit pelottavat mummeleita aivan turhaan. Kautta aikojen valtaosa elämän kauhuista on Pikku Geen näköisten tyyppien aiheuttamia.

Stereotypiat eivät ole vain kuvitelmaa. Nekin ovat kehittyneet jostakin todellisesta, nyt ne sattuvat vain olemaan Iron Maiden-paidat, teiniviikset, pyöreät silmälasien linssit, Elijah Wood, etc.

Olen itsekin nörtti, mutta en katso olevani tarpeeksi osallinen mitään niistä kolmesta. En ole edes tarpeeksi tavis ollakseni tavis. Siispä minun täytyy olla kolmion keskipiste.

Minä olen nörtteyden Nexus.

Kaikki nörttivirrat kulkevat lävitseni taukoamatta, mutta mikään ei pysähdy niin pitkäksi aikaa, että ehtisin saada siitä tarpeeksi hyvin kiinni.

En siis löydä itseäni, mutta olen kaikki.

Ja Star Trek. No, puhetapani muistuttaa William Shatneria.

Olen kyllä ollut todistetusti silloin tällöin väärässäkin. Mitä en tietenkään myönnä silloin, kun minun todistetaan olevan väärässä.

Tätä tehdessä soi: LCD Soundsystem -Sound of Silver.

Juoksu ei lopu edes seinän tullessa vastaan

Tänään en haikaillut lapsuuttani, mutta se tuli ohimennen mieleeni.

Missä vaiheessa sitä lapsuuden ummikkomaisuus vaihtui aikuisen realistiseen paranoiaan?

Tämä tuli mieleeni kun huomasin joukon teinejä lojuvan vihreälä nurmella. Silloin muksuna vihreä nurmikko oli yhtä kuin juoksen paljasjaloin ja vyöryn rinnettä pitkin alas. Nyt nurmikon näkeminen saa ensin ajattelemaan etää "jos astun paljain jaloin tuolle nurmikoll, niin lasinsirpaleet silpovat jalkani." Nurmikko ei ole enää vuosiin ollut viattomuuden kehto, vaan salakava, lopun enteitä huokuva pahan edustaja. Nurmikko kätkee tuhansia keinoja vahingoittaa juuri sinua ja kaikkia muita jotka rohkenevat asettaa paljaat jalkansa sille.

Mutta se ei tee samaa lapsille. Lapset saavat poikkeusluvan vältellä koiranpaskoja ja pullon paloja.

Epäreilua on myös se, että lapsi loukatessaan polvensa, kuittaa koko asian huutamalla kuin palosireeni muutaman minuutin ajan ja on sitten kuin kaikki olisi kultaa ja kunniaa. Kun taas sinä meinaat liukastua ja olet selkävaivainen pari viikkoa.

Käännät päätäsi liian nopeasti ja tuntuu kuin valkoinen valo odottaisi tunnelin päässä. minä tahtoisi, että kun taas kerran lyön varpaani kynnykseen, voisin itkeä tirauttaa ja huutaa äitiä. Ja jo kohta kaikki olisi taas kunnossa. Kipu olisi kadonnut samantien kun olisin ensin ulvonut.

Ihmisen oma lyhytkestoinen evoluutio kulkee jotenkin näin:

1. Alkulima (siis se kuolaava isopäinen möykky, jonka sukulaisesi sanovat olevan maailman kaunein otus.)

2. Neljällä jalalla (se isopäinen möykky joka paskoo joka nurkat täyteen.)

3. Kahdella jalalla (se vatsaansa kasvattava möykky, joka on rasite kaikille valtiosta sukulaisiin asti aina kunnes seuraava aste tulee.)

4. Neljällä jalalla (se ryppyinen möykky joka paskoo kaikki nurkat täyteen.)

5. Homo Mortis.

Kaikki tämä on kuorrutettu vieläpä niin, että ei riitä että kivusta sinä synnyit. Vaan sen kivun pitää tasaisesti kasvaa kunnes kuolo korjaa. Paitsi tietenkin jos olet scientologi. Silloinhan kipu loppuu varmasti kun emoalus noutaa kotiin. Scientologithan elävät varmaan ikuisesti jossain tähtitarhassa.

Onneksi me kaikki sentään olemme joskus olleet isopäisiä möykkyjä. Olimme sitten mitä huuhaata tahansa edustavia tapauksia.

Oikea tekstitysvaihtoehto puuttuu

Ihmiskunnan henkinen kehitys otti askeleen taaksepäin sillä hetkellä kun videoiden auto tracking-toiminto keksittiin.

Niinhän kehitys eri asteissa aina välillä tekee. Askel eteen, askel taakse. Se miksi auto trackingin askel taakse oli dramaattisen paha, oli se ettei sen jälkeen ihminen tiennyt mitä tehdä ja miksi, jos kyse on mistään teknologiasta. Luotetaan vain siihen että kun laitteet kuin laitteen töpselin iskee pistokkeeseen, (tai paikkaan joka elegantisti oli Seinfeldin mukaan "the holes.") niin kaiken pitäisi toimia kuten oli päässään kuvitellut. Sillä ei tietenkään ole väliä, onko kulloisessakin laitteessa sitä toimintoa ylipäätään, minkä kuvitteli laitteessa olevan.

Koska minun äidinkieleni on suomi. Puhun ja kirjoitan suomea. Joten kun laitan dvd-soittimen päälle, pitäisi koneenkin ymmärtää miellyttää minua niin suuresti että se tekee kaiken suomeksi. Ohjeita en tietenään viitsi lukea. Tekeehän se laite kaiken minkä haluan, joten mitä sitä turhaa aikaa kuluttamaan teknisen jargonin läpikäymiseen. Laite lukee ajatukseni ja asettaa itsensä ajatusteni mukaiseen tilaan.

Minulla siis on oikeus suuttua kun kokeilemani levy tarjoaa tanskaa tekstitysvaihtoehdoksi, vaikka minä nimenomaan uskoin ja luotin koneen tajuavan minun haluavan suomenkielisen tekstityksen. Laitoinhan minä jo virran päälle koneeseen. Mitä se vielä minusta haluaa?

Elokuva pyörii, mutta miksi en kuule ääntä? joku hyypiö vain puhuu siitä millaista oli tehdä kyseinen elokuva. Kuka tuo hyypiö on ja miksi hän puhuu elokuvani päälle? Tarkistan että kanava on oikea.

En ymmärrä tätä. Minä avasin paketin ihan itse. Joten kukaan muu ei voinut vaihtaa konettani johonkin tanskalaiseen malliin. Hmm,,, itse laitoin vielä johdon paikoilleen ja virran päälle. Voiko siis sähköni olla tanskalaista? Kyllä, niin sen täytyy olla. Se selittäisi tanskalaisen tekstityksen. Mutta kuka se hyypiö sitten on? Hän puhuu kyllä englantia. Tämä levy on varmasti viallinen. Sillä minä tein kaiken oikein.

Selvä, en siis lukenut käyttöohjeita. Tai muutenkaan ymmärtänyt että koneessa on tehdasasetukset. Ja siellä tehtaallahan ei ajatella asiaa niin, että "tämä se sitten menee suomalaiselle ihmisrauniolle ja tuo tuolla saksalaiselle."

Mutta tähän se auto tracking-toiminto meidät vei. Sillä lähes päivittäin töissäni kuulen ihmettelyjä siitä, että miksi tämä ei nyt toimikaan juuri siten kuten minä juuri haluan. Ja uskokaa pois. Ihmisten ajattelutapa voi hämmästyttää kerta kerralta enemmän.

Parhaimmillaan ne ovat tapauksia kuten.

Asiakas: "Täss' teidän levyssä ei oo leffaa ollenkaan."

Minä: "Sepä kummaa. Mitä siinä ruudulla nyt näkyy?"

Asiakas: "Täss' on jotain miss' lukee 'deleted scenes' ja 'making of..'."

Minä: "Joo aivan. Katopa sinne koteloon. Näetkö sen toisen levyn? Pistäpä se koneeseen."

Tai kestosuosikkini.

Asiakas: "Tää leffa ei lähe pelittää kun mä koetan kopsata sitä."

Ja minä olen kuullut ne kaikki absurdeimmatkin ihmetyksen aiheet siitä, "mihin dvd-levy laitetaan videolaitteeseen?" aina siihen "saan mä rahat takasin, kun mä nään leffasta vaan puolet, ku se ilmoittaa jotain 'turn disc over'" asti.

Joten miksi siis ihmiset kuvittelevat laitteiden olevan aina jotain telepaattia tekoälyolentoja. Johto seinään ei ole sama kuin, "yes master."

--------

Kissani ei ilmeisestikään ole Jim Carreyn faneja. Ainakin sellaisen vaikutelman sain siitä, että hän päätti kusta Episodi -lehden päälle (nro. 3/2007) ja kantta koristaa kukas muu kuin hra. Carrey. En tiedä kuinka yleistä on halu kusta Jim Carreyn päälle, mutta ainakin kissani sai rakkonsa tyhjäksi. Itselläni ei ole halua kusta Carreyn päälle. Ureani menköön siis toisaalle. No, kiitos kissani, sain kerrottavaksi lievästi haukotusta muutamaksi sekunniksi karkoittavan tarinan ja kuuden neuron maksun aikaiseksi. Sillä lehti oli luonnollisesti kirjaston.

--------

Episodi-lehti mainostaa itseään suomen suurimmaksi elokuvalehdeksi. Hyvin loogista, sillä kilpailua ei juuri ole nähtävissä

--------

Tätä kirjoittaessani soi: Re-Animator ost. (music by Charles Band.)